Pelkkä olo Vidarin seurassa oli lepoa Salmelle. Hänen ei silloin tarvinnut jännittää tahtoaan, ei koettaa antaa, mitä ei jaksanut antaa. Sai vain olla niinkuin tahtoi ja tehdä, minkä jaksoi. Aina Vidar ymmärsi.
Salmen kirveleviä sydänhaavoja lievitti sekin, että hän Vidarissa taisi paremmin rakastaa Holgeriakin.
— Ainoa omainen, toisti Vidar, luoden taas tutkivan katseen Salmeen.
Hän ei tänä hetkenä ajatellut itseään, vaikka sydän tuntui olevan pakahtumaisillaan surusta. Mitäpä hänestä, kunhan hän vain voisi auttaa Salmea.
Samassa koputettiin ovelle.
— Tule! — Vidar kohosi kyynäspäilleen. Hän tunsi koputuksesta
Holgerin.
— Nyt on kaikki valmista. Huomenna me lähdemme, sanoi Holger.
Salme nousi, jättäen paikkansa vuoteen vieressä Holgerille. Itse asettui hän vuoteen jalkopuoleen, miettivästi tarkastaen molempia veljeksiä.
Vidar nojasi patjoihin puoleksi istuallaan vuoteessa. Kasvot olivat kääntyneet Holgeriin päin, joten hienopiirteinen, jalo profiili esiintyi. Koko olennossa oli jotain hienoa, hillittyä ja jalostunutta. Mutta se oli vaatimatonta samalla.
Holgerin kasvot olivat suoraan Salmeen päin. Olennon hartevuus, liikkeitten voimakkuus ja tarmokas, itsetietoinen ilme pistivät enin silmään.