Salme nyökkäsi päätään, mutta se kävi koneellisesti, melkein työläästi.
Vidar tarkasti häntä. Suun ympärille oli ilmaantunut syvä, kärsivä piirre. Hän huomasi sen.
— Minä en kuitenkaan etupäässä ajatellut sitä, jatkoi hän. — Salme, tiedätkö, mitä olet ollut minulle, minulle, joka en ole saanut sisaren rakkautta tuntea, en äidin muistoa säilyttää.
— Sinä olet antanut minulle paljo. — Salme katsoi häntä suoraan silmiin. — Olet ainoa, joka tunnut läheiseltä, — omaiselta.
Äänessä väreili vastustamaton katkeruus. Hän tunsi sanoneensa totuuden.
Holgerkaan ei enää ollut läheinen. Aika Hampurissa oli sen vaikuttanut.
Syynä siihen ei ollut ainoastaan se, että taas oli tullut puuska, jolloin Holger ei Salmesta välittänyt. Siihen vaikutti sekin, että Holger täällä oli näyttänyt puolia, joita Salme aluksi ei ollut ymmärtääkään. Hän kiukkuili, vaati, oli kova ja kohtuuton aina kun olivat kahden, mutta kun olivat Vidarin seurassa, hän odottamalla odotti, että Salme joka hetki olisi valmis hänelle rakkauttaan osottamaan.
Joskus oli Salme jaksanut. Hän oli muistanut, miten raskas Holgerin taakka oli ja miten suuresti hän itse tuskaillessaan kärsi.
Silloin oli rakkaus tulvehtien täyttänyt rinnan.
Vaan toiste oli se ollut mahdotonta. Hän oli tuska sydämessään tuntenut ettei enää jaksanut rakastaa.
Sellaisina hetkinä hän aina turvautui Vidariin. He eivät puhuneet oloista. Mutta heidän välillään ei tarvittukaan sanoja.