Seuraavana aamuna kävivät he Vidarille hyvästiä heittämässä. Sieltä he ajoivat suoraan laivaan.
Koko ajan matkalla Kristiaaniaan teki Holger työtä. Hänellä oli laskuja, papereita ja suunnitelmia seuranaan. Ateriansakin hän söi vain kiireimmän kautta.
Salmella oli suru seurana.
Vähitellen, niinkuin hämy syksyilloin anastaa alaa, oli hänelle selvinnyt elämän suru, selvinnyt suurena, pelottavana ja pohjattomana. Mutta vähitellen, niinkuin pitkän pimeän perästä päivä koittaa, kajasti hänelle toivokin.
Hän kulki ensin kuin horrostilassa. Hän toisti vain itselleen, että hän oli Holgerin suhteen, Holger hänen suhteensa pettynyt. Hän näki selvänä silmäinsä edessä koko sen matkan, jota he yhdessä olivat kulkeneet. Hän muisti tuskallisen tarkkaan, miten onnelliset he olivat olleet, muisti sen vain kärsiäkseen sitä katkerammin siitä, mikä oli särkynyt. Se että hän sittekin jaksoi ja uskalsi elää, oli äidin työtä ja Hänen, jonka luo äiti oli hänet vienyt.
Kärsimysten mies, tuskien tuttava! — Oli lepo sydämelle vain ajatella Häntä, olla hiljaa, ihan hiljaa ja katsoa Häntä silmiin. Silloin sydämen tuskainen tykintä vähitellen asettui, silloin taistelu vaihtui viihdytykseen ja rauhaan.
Mutta viihdytys sai sijaa hitaasti, samoinkuin sairas vähitellen kuolintaudista toipuu.
Suru teki Salmen äkkiä tarkkanäköiseksi. Hän huomasi, mitä ei ennen ollut nähnyt, — miten paljo löytyi kärsiviä.
Kun hän kulki edestakaisin laivan kannella ja katseli kaikkia tuntemattomia matkatovereitaan, ihmetteli hän, nähdessään, miten selvään kärsimysten jäljet olivat uurtautuneet melkein kaikkien kasvoille.
Kerran näki hän mustapukuisen naisen, joka istui synkkämielisenä eteensä tuijottaen. Tuntui silta kuin olisi hän tuossa nähnyt sisarensa.