Mutta samassa herätti äänekäs puhelu hänen huomiotaan. Kaksi naista istui läheisyydessä vilkkaasti keskustellen. Toinen kertoi yhteisestä tuttavasta, joka eli uudenaikaista elämää, rakensi suhteita ja särki, oli toisen oma toisena päivänä, toisen toisena. Toinen, hän, joka kuunteli, kummeksi ja päivitteli, säestäen toveriaan puoleksi halveksiva, puoleksi huvitettu sävy äänessä.
Salmen kävi äkkiä sääli sekä heitä että sitä, josta he puhuivat. Miten särkynyt hän mahtoi ollakaan, kun jo yksikin särkynyt suhde saattoi, joskin se rikastutti, samalla niin armottomasti tuhota elämän. Ja miten hennoivat ihmiset siitä puhua noin? Mitä saisivatkaan itse kärsiä, oppiakseen kärsiviä ymmärtämään?
Ruokapöydässä oli Salmella vierustoverinaan laiha, harmaatukkainen herra. Joka kerta, kun tämä avasi suunsa jotain sanoakseen, oli hänellä pilkka kielen kärjessä.
Salme ajatteli häntäkin usein. Hän tiesi, että kärsimykset saattoivat terästää kielen noin vihlovan teräväksi. Ja häntä säälitti tuo vanha mies. Kaikkialla ympärillään näki hän murheitten mustan meren ja kuuli aaltojen uhkaavan kohinan. — Kumma, että ensinkään oli säilyneitä elämässä, ettei uhreja ollut useampia.
Hän ajatteli ja kysyi paljo näihin aikoihin, mutta hän ei tahtonut lähestyä ketään. Hän tahtoi olla yksin.
Tästä huolimatta hän toisena iltana sen jälkeen kun Holger ja hän olivat tulleet laivaan, tahtomattaan tutustui siihen mustapukuiseen naiseen, joka aikaisemmin oli kiinnittänyt hänen huomiotaan.
He istuivat laivan kannella rinnan, Salme eteensä tuijottaen, toinen hajamielisesti seuraten laivan synnyttämien hyökylaineitten ja meren aaltojen leikkisää painia.
Silloin vieras pudotti polveltaan pienen nahkalaukun. Se putosi aivan Salmen helmojen liepeelle. Hän kumartui, nosti sen maasta ja antoi omistajalle.
Vastaanottaessaan laukun, punastui tämä. Se herätti Salmen huomiota. —
Oletteko sairas, kysyi hän jotain sanoakseen.
— En, — en ruumiin puolesta. — Vastaus tuli hätäisesti ja arasti.