— Sairas sielu on vieläkin raskaampi rasitus. — Salme katsoi häneen outo, hillitty tuska katseen pohjalla.
Vieras ei vastannut, nyökkäsi vain päätään.
— Sitä sanotaan ihmeeksi, kun ruumis paranee kuoleman taudista, mutta eikö se ole suurempi ihme, että ihmiset jaksavat elää?
Vieras värähti, vaan ei kohta vastannut. — Teillä on suuri suru, sanoi hän viimein.
— Kaikilla on surua.
— Toiset voivat saada lohtua, toiset ei. — Sanoissa värähti hillitty katkeruus.
— Kaikki voivat saada. Minäkin sain. Oletteko kuulleet Hänestä, joka on murheiden mies ja tuskien tuttava? Hän ja äiti auttoivat minua.
Hän ei puhuessaan ajatellut sitä, miten oudolta sanat ehkä toisesta tuntuivat. Hän antoi vain sitä, mistä hänen oma, sairas sisimpänsä oli saanut apua.
Vieras hänen rinnallaan tyrskähti itkuun. Hän itki, itki niin että koko ruumis vapisi.
Salme katsoi häneen neuvottomana. Hänet valtasi tuskallinen tunne siitä, että tässä oli taakka, jota toinen vaati häntä kantamaan. Mutta eihän hän siihen kyennyt. Hänellä oli tarpeeksi omassa taakassaan.