— Eikö teillä ole äitiä, kysyi hän, äänessä toivoa ja arkuutta.
Silloin toisen itku vain yltyi. Hän yritti vastata, vaan ei voinut.
— Ei — tuli viimein nyyhkytysten kesken.
— Mutta muita omaisia tai ystäviä?
— Ei ainoatakaan. Minä olen yksin, yksin. Kaikkien hylkäämä, kaikkien halveksima. — Hän pyyhki kyyneleensä ja oikaisihe. — Ja siihen hän on syynä, hän ja minä itse, minä pettynyt ja petetty.
— Hänkö, jota te rakastitte? — Salmen kasvoihin tuli eloisuutta. Oli kuin olisi hän tavannut sukulaisen.
— Niin, se, jota rakastin ja johon luotin niin rajattomasti. Hän veti luoksensa, houkutteli ja kietoi — sitte jätti. Se teki minut katkeraksi ja opetti vihaamaan. Leikin ja vihasin — vihasin ja leikin, kunnes heitin hyvän maineeni leluna luotani. — Silloin vasta ymmärsin mitä olin tehnyt äidille.
Ääni painui kuiskaukseksi. Katkeruus katosi soinnusta. — Minä olin hänen ainokaisensa, olin pienenä ollut hänen ilonsa, hänen kaikkensa. Ja nyt, nyt. — —
Taas tuli itku.
— Tiedättekö, mikä pohjattomuus piilee noissa sanoissa: sen pettämä, jota rakasti. — Kun rakastaa, on helppo luottaa, ja voi sitä onnetonta, joka luottamuksensa arvottomalle antaa!