Hänen koko ruumiinsa vapisi itkusta. Salme kietoi kätensä hänen kaulaansa. Mutta silloin vieras riuhtaisihe irti. — Ei, ei, tiedättekö, kuka olen? Minä pakenin äitiä ja häpeää, tulin edullisten ilmoitusten houkuttelemana Hampuriin ja jouduin kauppatavaraksi, katunaiseksi.
Salme säpsähti. Kauppatavara, katunainen! — Ensi hetkenä hän ei käsittänyt, sitte tuli inhon tunne. Sehän oli erottumattomasti yhdistynyt noihin nimityksiin.
Vaan samassa se vaihtui voimakkaaseen yhteisyyden tunteeseen.
Mikä heidät oikeastaan erotti. Mikä kohotti toisen korkeammalle portaalle kuin toisen? Kumpikin olivat he rakastaneet ja kumpikin pettyneet, toinen oloissa, jotka aitauksena suojasivat ulkonaisesti harhaan astumasta, toinen kenties tuuliajolle alttiina varhaisimmasta nuoruudestaan.
Salmen käsi kiertyi uudelleen vieraan kaulaan. — Sisar, sanoi hän hiljaa. Me olemme kumpikin kärsineet. He istuivat kauan äänettöminä. — Viimein sanoi vieras: — Minun täytyy palata kotiin äitini haudalle, itkeäkseni sydämeni sulaksi. Ehkä sitte voin alkaa uutta elämää.
— Hän, joka tuli pimeässä luokseni, otti kädestä ja auttoi, Hän auttaa aina.
Vieras pudisti päätään. — En jaksa uskoa, enkä toivoa. — Ja kuitenkin toivon. — Minun täytyy, — sillä minulla on pieni tyttö. — Ääni painui kuiskaukseksi. — Menemmekö katsomaan häntä?
Kun he hetken kuluttua seisoivat vieretysten katsellen nukkuvaa lasta, pyyhkäisi äiti hyväilevästi kiharat tytön silmiltä. — Hänen nimensä on Gerd — Äitini nimi. Minä olen Ågot.
— Me olemme rikkaat kumpikin, sanoi Salme. — Toisella on äiti, toisella lapsi.
Sinä yönä he eivät paljo nukkuneet. Ågot ajatteli Salmea ja sitä, että vihdoinkin oli uskaltanut lähestyä tavallista, suojatuissa yhteiskunta-oloissa elävää ihmistä, joka ei siltä halveksien luotaan työntänyt.