Salmea valvottivat toiset ajatukset.
Oliko hän sitä varten pettynyt, että hän voisi olla toisten pettyneiden apuna? Sitäkö varten tuskan tutkain oli tunkenut syvälle hänen omaan sydämeensä, että hän oppisi ymmärtämään, miten paljo elämässä oli särjettyjä sydämiä?
Mikä etuoikeus hänellä oli onneen? Miksi hän saisi kukkurapäiseltä pöydältä syödä, kun toiset näkivät nälkää?
Millainen oli se tie ollut, jota kulki "murheiden mies ja tuskien tuttu?" Etsikö hän onnea, mukavuutta ja elämän nautintoa? Olisiko Isän tahto sillä tiellä tullut täytetyksi, olisiko surujen ja synnin valta siten surmansa saanut?
"Kutsutut hänen askeleitaan noudattamaan", Salme kuuli sanat aivan selvään. Ja samassa näki hän orjantappurain haavoittaman pään ja lävistetyt siunaavat kädet, jotka rakkaudessa ojentautuivat kaikkia raskautettuja ja työtätekeväisiä, kaikkia murheellisia ja murrettuja kohden.
— Jesus Kristus, minä tahdon seurata sinua. — Hän ojensi kätensä kohden noita lävistettyjä käsiä, ja samassa tulvahti kirkas, häikäisevä valo huoneeseen.
— Kiitos, kiitos, kuiskasi hän hiljaa. — — —
Sitte painuivat hänen silmänsä umpeen, ja hän vaipui rauhalliseen uneen.
* * * * *
Seuraavana aamuna he tulivat Kristiaaniaan.