Sellaisina hetkinä tunsi Salme räikeän selvään, miten vähän suoruutta ja ymmärtämystä oli heidän välillään. Ja kun hän sitte ajatteli, että hän lupauksin oli kytketty ja kahlehdittu Holgeriin, että hän oli Holgerin oma ja että Holgerilla oli vaatimuksia, silloin nousi koko hänen sisimpänsä vastarintaan. Mieltä etoi ja tuska kangisti joka jäsentä.
Ei, ei, se ei ollut oikein, ei miltään kannalta katsottuna. Ainoastaan se, joka rakasti, oli oikeutettu vaimon asemaan ja ainoastaan sillä oli velvollisuuksia.
Mutta mitä hän sitte tahtoi?
Erotako?
Hän säikähti omaa ajatustaan. Ei, hän ei hennoisi eikä tahtoisikaan jättää Holgeria, — sen hän tunsi. — Se, mikä oli ollut, sitoi häntä. He olivat rakastaneet paljo ja kärsineet paljo. Sellaista sidettä ei ollut helppo katkaista.
Mutta hän tunsi, että heidän yhdyselämässään ei ollut totuutta. Ei ollut sopusointua sisäisen ja ulkonaisen suhteen välillä. Sentähden täytyi muutoksen tapahtua.
— Mikä on tieni? kysyi hän tuska sydämessä. Kristus, miten askeleitasi noudattaa, miten tahtoasi totella?
Tämä taistelu hivutti häntä.
Silloin juuri tuli Holgerille kutsu Hampuriin.
Sinä iltana olivat Salmen askeleet kepeät, ja hänen katseensa kirkas. Kappale ainakin oli nyt suoraa, selvää tietä. Tulevasta ei tarvinnut huolehtia.