Kun hän tunsi elämän sopusointuiseksi ja keskinäisen rakkauden eheäksi, oli hän onnellinen. Kun suhde särkyi, oli hän kiitollinen siitä, että oli tullut riippumattomaksi ulkonaisista olosuhteista.
Mutta toisissa suhteissa oli yhdyselämä käynyt hänelle raskaammaksi kuin koskaan ennen.
Hän tahtoi rakastaa ja hän rakasti, mutta suhde, joka tuon tuostakin särkyi, ei antanut voimia antamiseen. Hän pelkäsi Holgeria, pelkäsi hänen toiveitaan, hänen vaatimuksiaan, hänen rakkauttaan.
Hän ymmärsi yhä selvemmin, miten pelottavaa oli olla vaimona, jos rakkautta uupui rahtusenkaan verran.
Hän oli epätietoinen tiestään ja epätietoisuus hivutti.
Holger oli aika-ajoin hyvin synkkä. Työt ja huolet painoivat häntä ja mieltä kalvoi katkeruus. Silloin muisti Salme aina lupaustaan tunturitiellä, muisti, että hän oli Holgerin toveriksi lupautunut juuri saadakseen kantaa hänen kuormaansa. Hän tunsi, että mitä raskaampana taakka Holgeria painoi, sen enemmän sai hän voimaa sitä keventääkseen.
Ja sellaisina hetkinä hän ilolla antoi kaikkensa.
Mutta tuli toisenlaisiakin aikoja, aikoja, jolloin Holger heristi huolet hartioiltaan, kulki tietään kopeana, vaativana ja tuomitsevana, syytti toisia kaikesta, itseään ei mistään, omaa tahtoaan ja etujaan ajatellen syrjäytti ja sorti toisia.
Silloin Salmen sydän värisi tuskasta.
Mitä tehdä? Hän olisi tahtonut auttaa, mutta millä tavoin? Juopa heidän välillään oli peloittavan suuri. Hän ei voinut vasten omaatuntoaan asettua Holgerin puolelle silloin, kun tämä toisia polki, mutta hän ei myöskään voinut auttaa Holgeria näkemään asiain oikeata laitaa. Kaartaen, hellävaroin puhuttu ei pystynyt Holgeriin, kova, suora tuomion sana sellainen kuin kerran hotellissa Hamarissa saattoi hänet surmata.