Koko hänen nykyinen elämänsä, kaikkine ristiriitoineen, ahdisti häntä kuin väkirynnäköllä.
Hän rupesi kiivaasti kävelemään edestakaisin lattialla.
Ja kaiken lisäksi vielä tuo onneton, onneton riippuvaisuus rahallisessa suhteessa!
Kuinka hän sitä oli peljännyt jo onnellisena ollessaan, ja kuinka katkerasti hän nyt siitä kärsi!
Hän oli tullut sitä ajatelleeksi niin usein näinä viime aikoina, kun rahareikiä oli ilmaantunut monta sen jälkeen kun hän tutustui Ågotiin ja Gerdiin.
Oli kauheaa, kun ei ollut mitään omaa, kun kesken kaikkien rikkauksien oli niin köyhän köyhä, ettei voinut auttaa, silloin kun auttaa tahtoi.
Mitä iloa hänellä oli suurista suojista ja kukkatarhoista, kun hän ei voinut avata kotiaan kodittomille? Mitä hyötyä oli siitä, että tallissa upeat orhit korskuivat, kun nämä eivät saaneet säästää niiden vaivoja, jotka näännyksiin asti tietä pitkin ponnistelivat?
Hän ei ajatellut enää yksin Gerdiä ja Ågotia. Heidän kohtalonsa oli avannut hänen silmänsä näkemään, miten sadat ja tuhannet hänen ympärillään kärsivät. Nämä onnettomat eivät antaneet rauhaa hänelle. Hän näki heidät usein öisinkin pitkissä jonoissa kulkevan hänen vuoteensa ohi. Hän näki surkastuneita, kärsiviä pikku poloisia, pimennossa kasvaneita, kalpeita ihmistaimia, joille ei suotu ei sielun eikä ruumiin ravintoa, joiden voimat riutuivat epäsuhtaisten olojen pakosta ja joiden sielu ympäristöstä imi sisimpäänsä taudin siemeniä, mitkä muuttivat elämännesteet myrkyksi.
— Nämä ovat pieniä veljiäni ja sisariani, kuuli hän Kristuksen sanovan. — Miksi et heitä muista? Miksi et omiksesi tunne?
Silloin Salme unessa itki. — Miksi et sinä auta? nyyhkytti hän. — Minulla ei ole lapsia, minä rakastaisin heitä kaikkia ominani. Mutta sinun täytyy auttaa minua, sillä maailma on paha. Rahalla on valta ja itsekkäisyys orjuuttaa.