Kaikki tämä tuli nyt hänen mieleensä, räikeän selvänä, lisäten hänen nykyisen elämänsä ristiriitaisuuksia. Hän tunsi katkeruuden karvastelevan mieltä, tunsi kapinoivansa sisimmässään.
Ja olihan hänellä oikeutta kapinoida, sillä hän ei ajatellut tässä itseään, vaan kaikkia niitä, joita hän tahtoi auttaa ja joitten elämän polku oli pimeämpi kuin hänen omansa.
Jos hän oli kärsinyt, olivat toiset kärsineet vielä enemmän. Jos hänelle joskus oli tehty vääryyttä, olivat sekä yksityiset että yhteiskunta tehneet toisille vääryyttä tuhansin kerroin katkerammalla tavalla.
Mutta kapinoidessaan kuuli hän äkkiä äänen, jonka hän usein ennenkin tällaisina hetkinä oli kuullut.
— He eivät tiedä, mitä tekevät. — Lempeinä ja sovittavina sulattivat nuo sanat katkeruuden hänen mielestänsä. Mutta samalla ne vahvistivat hänen haluaan palvelemiseen.
* * * * *
Holger oli ollut viikon poissa, kun Salme eräänä aamuna sai tavallista paksumman kirjeen Suomesta. Hänen sitä avatessaan putosi mustareunainen ilmoitus kotelosta. Hän vavahti. Mutta samassa näki hän nimen.
Vai oli Miina-täti kuollut! Tyhjänä oli nyt pieni, kellahtava talo kaupungin laidassa, poissa hän, joka siellä iloisena ja tyytyväisenä hellästi hoiteli geraniumi-kukkiaan, verenpisaroita ja heliotrooppeja ja aina ystävällisesti päätään nyökkäsi pieniruutuisten ikkunalasiensa takaa.
Salmen tuli kyyneleet silmäin. Tuntui niin tyhjältä.
Hän istui hetken ajatuksiinsa vaipuneena, sitte hän otti äidin kirjeen ja rupesi sitä lukemaan. Mutta lukiessaan hän äkkiä lensi punaiseksi.