Jens suki liinakkoja, piippunysä hampaissaan. Hän sipaisi tuontuostakin korvallistaan ja sylkäisi.
Se tiesi erinomaista.
Salme tuli ansarista, kädessään upea heloittavanpunainen ruusu. Se oli samanlainen kuin se, jonka hän kerran ennen oli Holgerin pöydälle vienyt ja jonka viereen oli sen norjalaisen runon pistänyt.
Tämä asetettiin entisen sijalle.
Se oli viimeistelyn viimeistelyä. Sitte teki Salme kierron huoneissa, katsoaksensa kaikkea. Mutta korjattavaa tai järjestettävää ei enää löytynyt. Ja vielä oli aikaa.
Salme katsoi kelloaan. Tänään eivät viisarit osanneet paikaltaan liikkua. Aikaa oli vaikka miten.
Mutta olihan se hyväkin. Sai ajatella ja hiljentyä onneaan odotellessa.
Salme meni huoneeseensa, otti laatikosta paperia, ja aikoi ruveta kirjoittamaan. Mutta silloin sattui hänen silmänsä kirjaan, jolle hän yhteen aikaan oli ajatuksiaan uskonut. Hän avasi sen ja rupesi selailemaan.
Miten pitkän pitkä aika siitä oli, eikä kuitenkaan vielä kahtakaan vuotta.
Mutta sellaista se oli hänenkin elämänsä ollut kuin kosken rauhaton temmellys, "riemukuohuista korkealta syöksyin kuiluhun syvähän".