Kun hän viimein nousi, kulki hän horjuen kotiin päin.
Hän oli saanut ja kadottanut paljo.
— Se oli sittekin totta, mutisi hän itsekseen, totta vaikka en ymmärtänyt: Tuus in eternum. — Holger sinun - sinun.
12.
Kauan oli kestänyt polttavaa hellettä. Viimein oli mitta kukkurapäinen ja tulvi yli äyräitten. Salamat leimahtelivat, sade sinkoili maahan, ja kumeasti kaikuen vastasivat vuoren kukkulat ukkosen jylinään.
Laaksossa oli pimeää ja painostavaa. Ilma tuntui tukehduttavan kuumalta. Paksut pilvenlonkareet riippuivat tunturin rinteitä pitkin, ja salamat välähtivät pilvissä kuin valkea sakeassa sumussa.
Rajuilmaa kesti, — pientä loma-aikaa lukuun ottamatta — aamusta alkaen puoleenpäivään asti. Mutta silloin tuuli sysäsi pilvet syrjään, aurinko pääsi paistamaan täydeltä terältä ja metsän rinteessä elpyi elo. Orava uskalsi taas oksalta liikkeelle lähteä, pikkulinnut palasivat piiloistaan ja puusta puuhun, mättäältä mättäälle kävi viesti: rajuilma on ohi.
Thorsgaardissa ja Sollienissä nostettiin liput äkkiä tankoon. Berit, joka syksystä asti oli hoitanut Margitin virkaa, työnsi eteisen pariovet selkosen selälleen, jotta raitis, kesäsateesta tuoksuva ilma pääsi huoneisiin virtaamaan. Sitte juoksi hän puutarhan puolelle aukaisemaan molemmat verannan ovet.
Keittiössä hääräili Birgitte.
Vidarin kuoleman jälkeen ei hän ollut välittänyt siitä, mitä puutarhan puolelta keittiöön tuotiin. Hän laittoi, mitä sai, tarjosi, mitä oli valmistanut, eikä ajatellut, oliko se herkkua vai huonoa. Mutta tänään hän ajatteli ja tänään välitti.