Mutta en minä tästäkään aikonut kertoa.
Minulla on sinulle, äiti, jotakin muuta.
Ihanimpana ilopäivänäni muistelen elämäni synkintä hetkeä.
Äiti, olin kerran vaipunut tielle ja minusta oli turha yrittää nousta, sillä minä en jaksanut kulkea Holgerin ilona ja apuna, enkä muuta elämän päämäärää omistanut. — Sentähden oli minusta paras mennä tieltä pois, mennä hiljaa ja kenenkään tietämättä, sinne, minne ei kukaan seuraa.
Silloin tulit sinä, äiti, luokseni. Sinä et puhunut, mutta sinä hetkenä ymmärsin, mitä koko elämäsi minulle puhui.
Onnesi särkyessä sait sinä voimaa elämään toisten onneksi, elämään ehyttä, suurta, siunattua elämää, sillä Kristus oli voimasi.
Äiti, mieleeni muistuu pieni tapahtuma lapsuuteni ajoilta.
Olin sairastanut tulirokkoa huonona. Kai olin noin neljäntoista vanha silloin. Olin toipumaisillani, mutta hyvin heikko. En tiedä, olinko unessa vai heikkouden houreissako, mutta muistan niin selvän selvään, miten makasin yksin puolipimeässä huoneessa, tuntien voimieni vähenevän ja voimattomuuden voittavan. Sydän lakkasi sykkimästä. Olin liukumaisillani yli rajan, ja kuin kaukaa kuulin laulun, jonka kerran olin pyhäkoulussa oppinut ja sitte unohtanut: "Taivaassa edess' istuimen suur' joukko valkovaatteinen se lauloi laulujaan." — Silloin kuulin salista sinun soittavan. Soitit "Mendelsohn'in Frühlingslied", noita vanhoja, sulavia säveleitä, joita olit opettanut minut rakastamaan. — Soittosi palautti minut tajuntaani. Se kutsui minua rakkautesi koko voimalla takaisin elämään.
Näin, äiti, kutsuivat minua elämäsi säveleet tuona suurena tuskan hetkenä, kutsuivat epätoivon syvyyksistä takaisin elämään.
Nyt en minä, äiti kulta, enää voi kirjoittaa. Ulkona kuuluu liinakkojen kavioiden kapse. Minä lähden Jensin kanssa Holgeria vastaan.