Heidän keskustelunsa oli aina sellaista kuin se jo ensi päivänä oli ollut, iloista, vapaata, leikkisää, — pohjalla ehkä enemmän kuin uskalsivat myöntää itselleenkään.
Paitsi aterioiden aikoina ja bocciaa heitettäessä tulivat Salme ja Thoresen olleeksi paljo yhdessä myöskin kävelymatkoilla, joita sanatoorion vieraat tekivät ympäristöön. Thoresenin harmiksi asetti Salme kuitenkin niin, että harvoin jäivät kahden. Oliko tämä turhanpäiväistä kaavamaisuutta, vai tahtoiko Salme todella välttää kahden oloa, sen olisi hän tahtonut tietää.
Kerran kun hän seisoi portailla, odottaen Salmea, sattui hän kuulemaan, miten tämä pyysi neiti Holk'ia toverikseen.
— En minä viitsi tulla kuuntelemaan teidän kaksinpuhelujanne, selitti neiti, hapan sävy sanoissaan. — Kun te olette seurassa ei herra Thoresen muista muita naisia maailmassa löytyvänkään.
Thoresen ei voinut hillitä itseään. Hän tempasi oven auki. — Neiti
Holk, — hän teki kohteliaan kumarruksen, — te olette nuori, kovin
nuori, ja minä olen vanha mies. Miten uskaltaisi vanha nuorta lähestyä?
Neiti Aspilla on suuremmat edellytykset ymmärtääkseen minua.
Hän kääntyi Salmeen päin. — Nyt en ehdi odottaa enää. Joutukaa, neiti
Asp!
Kun hän avasi piha-portin Salmelle, katsoi tämä häneen veitikkamaisesti. — Vanhuuttaniko saan kiittää yhteisistä puheluhetkistämme?
— En totta minä teitä vanhaksi sanonut. Thoresen painoi kumartaen käden povelleen. — Sanoin vaan neiti Holk'ia nuoreksi ja itseäni vanhaksi ja sitte — sitte lisäsin, että teillä on paremmat edellytykset ymmärtääksenne minua kuin neiti Holkilla. Ja se on totinen tosi.
He olivat puhellessaan astuneet pihalta maantien poikki tunturien rinnettä kiertävälle metsäpolulle.
Hetken vaiti oltuaan jatkoi Thoresen: — Kiittäkää vanhuuttanne tai kiittäkää lapsekkuuttanne, kiittäkää sitä, että olette juuri se, kuin te olette. Te tunnutte vanhalta, sillä olette ikänne ajatellut ja tehnyt työtä. — Ja siltä olette samalla lapsi, aivan matkan alkupäässä oleva lapsi — ehkä siitäkin syystä, että olette tosi kuin lapsi.