— Emmekö ole ensi hetkestä saakka olleet kuin vanhat tutut?
— Olemme, — olen minä ainakin, vaan — —
— Vaan mitä?
— Vaan älkää siltä uskoko, että minua tunnette. — Te sanoitte, että rakastan totuutta. Se rakkaus pakottaa minun tätä sanomaan. — Mutta uskokaa minua, että luotan teihin, — ja olen kiitollinen teidän luottamuksestanne.
— Ei kannata kiittää sen luottamuksesta, jonka mieli on katkera ja jota elämäntaakka painaa. Kuormaksi käy silloin luottamuskin. — Äänen sävy oli katkera.
— Juuri silloin on luottamus suuriarvoista. Juuri silloin kannattaa siitä kiittää.
— Kannattaa kiittää kaikesta, mikä on hyvää ja kaunista tiemme varrella, muusta ei.
Holger Thoresen kumartui, taittoi tiepuolesta kukkivan valkoisen kanervan ja ojensi sen Salmelle. — Neiti Asp, tämä kukkii varmaan teitä varten.
— Kiitoksia! — Salme punastui. — Enkö sanonut, että rakastatte korulauseita, sanoi hän, pistäin naurahtaen kanervan puseronsa läpeen.
— Ja totuutta, — niinkuin tekin, vastasi Thoresen myöskin nauraen.