Kun he palasivat retkeltään, istuivat toiset paraikaa illallispöydässä. Keskustelu oli vilkasta. Suunniteltiin pitempää huviretkeä eräälle tunturihuipulle.
— Sinne tekisi mieli minunkin, selitti vanha valkotukkainen, — mutta luuvalo ja vanhuus estävät. Se lysti on jätettävä nuoremmille.
— Minä ainakin lähden, selitti nuori herra Holk, ja sisar säesti.
Mutta herrat nauroivat. — Rauta-anturaiset kengät jalkaan, sauva käteen ja pari päivää yhtämittaista vastamäessä kulkua, olettekohan te, neiti Holk, Tanskan tasangoilla sellaiseen tottunut.
— Ei minua ainakaan pelota. — Salme katsoi pöytään asettuessaan iloisesti talon isäntään.
— Mutta minua pelottaa, vastasi tämä vakavana. — Te ette arvaa, miten suuresti sellainen matka kysyy voimia.
— Miksi arvoisa isäntämme on niin juhlallinen, pisti Thoresen väliin, ennenkuin Salme ennätti vastata.
— Siksi, että tahtoisin pitää hyvää huolta vieraistani ja suomalaisestamme etenkin. Neiti Asp on liian heikko kestämään sellaisen matkan ponnistuksia.
— Tulisikohan hevoskyyti kalliiksi, kysäsi Salme.
— Parin tai kolmenkymmenen kruunun vaiheilla.