Salme ei vastannut, hän kietoi vaan matkavaipan paremmin ympärilleen. Täällä ei metsä enää suojannut. Tie luikerteli tasaisesti eteenpäin, ylämaaksi kohoamatta ja hevoset juoksivat ripeästi kepeässä tunturi-ilmassa. Siksi tuntuivat tuulet täällä niin läpitunkevilta.
— Olen nauttinut, sanoi hän viimein, hitaasti ja arastellen nauttinut pitkin matkaa luonnon suurenmoisesta, ylevästä kauneudesta. Täällä tahtoisin olla, ajattelin, täällä oppia oikealla tavalla arvostelemaan ja ymmärtämään ihmiselämää. Mutta sanojenne johdosta tulin ajatelleeksi, ettei ole niinkään hyvä ruveta ainaiseksi tuntureilla asujaksi. Sellaiselle käy vaikeaksi, ehkä usein mahdottomaksikin ymmärtää muita ja heidän olojaan. Ettekö sitä usko? — Lepopaikkana on tunturilakeus ihana, mutta kolkko ja kylmä se on ainaisena asuntona.
— Surmaavan kolkko toimettomuudessa olijalle, karaiseva työtä tekevälle. — Thoresen hymyili.
— Minä olen koettanut viimeksi mainittua, jatkoi hän, ja se on estänyt minua viluun kangistumasta. — Ehkä nytkin koettaisimme samaa keinoa, lisäsi hän, tehden puheessaan äkkikäänteen. — Jos kävelemme tuonne lähimmälle tunturihuipulle, saavat hevosemme levätä ja me joudumme pieneen ravintolaan, siksi kun jalkamatkalaisetkin kerkiävät sinne.
Salme hyppäsi iloisena vaunuista. Tuntui hyvältä päästä astumaan raittiissa tunturi-ilmassa. Ja samalla hän tunsi päässeensä painostavasta pelosta.
Kun Holger Thoresen kertoi hänelle elämänsä vaiheista, oli Salmen kerran tehnyt mieli tarttua hänen käteensä ja kuiskata hänelle rakkauden rohkaisevia sanoja, kuiskata kotilieden lämmöstä, joka odotti tunturilta tulijaa. Vaan sitte valtasi hänet jäytävä pelko. Entä, jos tosi eteen tulisi? Jos Holger Thoresen todella kysyisi, jos vaatisi vastausta? — — —
Hän tunsi pelkäävänsä taakkoja. Olihan hänellä niitä ollut jo tarpeeksi. Hän ei tahtonut useampia. — Hän pelkäsi. — — Mutta toiselta puolen, tahtoisiko ja voisiko hän koskaan kieltää mitään häneltä, joka nyt kulki hänen rinnallaan?
Salme astui kiivaasti ja hermostuneesti eteenpäin. Hän kulki ajatuksiaan ja pelkoaan pakoon.
Vasta kun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa, unohti hän pelkonsa. Oli mahdoton surra ja huolehtia täällä tunturilla. Tuulet puhalsivat niin raittiisti. Luonnon valtava hiljaisuus viihdytti ja virkisti. Joka hengen veto tuntui täällä riemulta. Joka askel oli iloa.
— Te kiidätte eteenpäin kuin tuulen kantamana, huomautti Thoresen.