— Niinhän sitä täytyykin, täällä. Tämä tunturi-ilma vallan kuin lumoaa. — Ja sitte koetan etsiä kuuluisaa kaunotartanne, jota ruotsalaiset nimittävät tunturimorsiameksi.
— Etsitte sitä niin innokkaasti, ettette malta muistaa toverianne? — Ääni oli leikkisän nuhteleva, mutta Salme kuuli siinä samalla hillityn surun väreen.
Se surun väre hänet sitoi. Hän ei enää etsinyt tunturimorsianta jyrkänteiltä eikä iloisena hypännyt mättäältä toiselle. Hän kulki hiljaa Holger Thoresenin rinnalla, ja kun tämä ojensi kätensä auttaakseen häntä, otti hän sen vastaan.
Se äänen surunväre soi yhä hänen korvissaan. Se vaimensi hänen hilpeän ilonsa, se teki hänet hiljaiseksi ja hajamieliseksi. Hän ei enää ajatellut muuta, hän kuunteli vain, miten hiljaisuus tuntureilla haasteli ja miten lämpimän syvänä sointu Holger Thoresenin äänessä siihen sulautui.
— Tässä on paha paikka, saanko auttaa teitä?
Ennenkuin Salme ehti vastata, oli Thoresen jo hypännyt jyrkänteen toiselle puolelle ja ojensi hänelle sieltä auttavan kätensä.
Salme loi silmäyksen kuiluun päin. Päätä alkoi huimata. Hän yritti kuitenkin hypätä, mutta horjahti, ja tunsi samassa Holger Thoresenin käden vyötäisillään.
— Salme, — hänen äänensä värähti liikutuksesta — minä en enää kestä elämää tunturilakeuksilla. — Mutta yksin en uskalla laaksoon lähteä. Salme, voitteko, tahdotteko jättää kaikki seurataksenne minua?
Silloin ei Salme enää muistanut epäröimistään.
Hän tunsi vain miten suuri, vastustamaton rakkaus veti hänet puoleensa, miten se sulki hänet syliinsä, kietoi ja kahlehti ja hän antautui sen valtaan kuin tahdoton, onnellinen lapsi.