— Se oli mielestäni oikeinta.
Salme lehahti punaiseksi, samalla kun kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. — Sellainen hän on, äiti! Parempaa poikaa et olisi voinut saada.
Mutta äidin kääntyessä poispäin, oikaisihe hän ja mutisi itsekseen: kultakahletta — ei, — ei ikinä!
Holgerin lähtiessä he erosivat toisistaan onnen luomat muistot mielessä ja soraäänetön sopusointu sydämissä. Toinen kiiruhti laittamaan Thorsgaardia kuntoon odotetun emännän tuloa varten, toinen jäi jättämään jäähyväisiään kodille ja kotimaalle.
Vasta kun hääpäivä tuli määrätyksi, selveni Salmelle, että ero todella oli edessä. Ja samalla selveni hänelle myöskin mitä tuo ero tiesi. Se oli eroa omaisista, kodista ja kotimaasta. Ja nyt se tuntui, miten syvällä juuret olivat ja miten vaikeaa oli niiden irtikiskominen.
Satumainen matka tunturien maahan — mikä viehätys sillä ajatuksella!
— Ainainen ero Suomesta — mikä kouristava tuskan tunne siitä syntyi!
Oliko hän laskenut kulungit? Jaksoiko hän ilolla jättää kaiken, jaksoiko ajatella elämäänsä vieraassa maassa ei ainoastaan silloin, kun onni siellä osaksi tuli, vaan myöskin pimeinä päivinä?
Tämä ajatus herätti uuden kysymyksen. Sopivatko Holger ja hän toisilleen? Voivatko he todella luoda onnea toinen toistensa tielle?
Järki vastasi lahjomattoman: kaikki on epävarmaa, avioliitto on hasaardipeliä. Tunne väitti: rakkaus voi tehdä mahdottomankin mahdolliseksi.
Tällaisina hetkinä teki Salmen mieli kerjäämällä kerjätä äidiltä tämän elämän kokemuksia. Olihan hänellä oikeutta siihen, oikeutta kerätä mitä taisi, oppiaksensa selvänäköisenä eteensä katsomaan. Vasta sitte ymmärtäisi hän nykyisen asemansa, vasta sitte hän voisi ratkaista.