Mutta hän säpsähti samassa omaa mielettömyyttään. Ratkaista? Mitä? Kaikkihan jo oli ratkaistu. — Holgerin rakkaus kietoi hänet kahleena, jota hänen oli mahdoton katkoa. Vastaanottaminen ja antaminen oli nyt, kun hän sen riemun rikkautta oli maistanut, käynyt hänelle elintarpeeksi.
Peräytyminen oli myöhäistä, myöhäistä ennen kaikkea siksi, ettei hän ikinä voisi sanoa tuolle kovia kokeneelle ja taakkoja kantamaan tottuneelle miehelle: kulje yksin, minä en jaksa jättää kotiani, omaisiani ja isänmaatani.
Arpa oli heitetty, hän tunsi sen — toisinaan ilolla, toisinaan pelolla. Nyt oli vain valmistauduttava tulossa olevaa taivalta varten.
Juuri tätä ajatellen hän usein joutui muistamaan viimeistä puhelua isän kanssa ja niitä niukkoja tietoja, joita hänellä oli isän ja äidin yhdyselämästä.
Hän olisi tahtonut kuulla enemmän, mutta mitä tehdä? Hän ei voinut kysyä äidiltä eikä hän voinut tyytyä ilmankaan.
Silloin sattui hän eräänä päivänä isän papereita järjestäessään löytämään joukon vanhoja kirjeitä. Ne olivat kaikki huolellisesti yhteensidotut ja ympärillä oli käärepaperi, johon isä oli kirjoittanut vuosiluvut 1868-1869 — isän ja äidin kihlausvuosi.
Hellävaroin Salme avasi käärön. Hän sekä iloitsi että pelkäsi.
Hän oli lukenut hetken, kun äkkiä äännähti hämmästyneenä. Se oli kaikki niin uutta ja outoa. Hän ei ikinä ollut kuullut siitä mitään.
Taas hän luki, — luki ahmimalla kirjeen toisensa jälkeen. Viimein hän nousi, kääri kirjeet taas kokoon, pisti ne taskuunsa ja pujahti etehiseen. Sieltä etsi hän päällysvaatteensa ja kiiruhti ulos.
Hän kulki kiivaasti tietä pitkin.