Vasta kaupungin portilla hän hämmästyneenä pysähtyi. Minne hän oikeastaan aikoi? Mitä hän täältä etsi? Hän oli aivan tietämättään joutunut tänne, ajatusten vielä viipyessä siinä, mitä hän vasta oli lukenut.
Salme oli jo kääntymäisillään kotiinpäin, kun hänen katseensa kapean laitakadun varrelta löysi pienen, kyljelleen kallistuvan rakennuksen, jonka moniruutuisissa ikkunoissa geraaniumit ja verenpisarat iloisina paistoivat.
Miina-täti! Salmen mieleen juolahti jotain, jota hän ei ennen ollut ajatellut. Hän joudutti kulkuaan.
Hetken kuluttua hän istui vanhanaikaisessa kaksisoutuisessa keinutuolissa, Miina-tädin hääräillessä kahvipannuineen lieden ääressä.
— Täti, sanoi Salme äkkiä, pysäyttäen keinutuolinsa, sinä tiedät, että hääpäiväni lähenee.
— Armias, lapsi kulta, täti pisti pannun lieden reunalle ja pyyhkäisi hätäisesti käsiään esiliinaan. — Ethän sinä vielä liene hyvästillä?
— Enhän minä maaliskuussa hyvästillä, kun juhannuksena lähden!
— Johan sinä minut vallan säikäytit!
— Minä vain ajattelin sitä, että kun naimisiin menen ja kauaksi joudun, tahtoisin viedä muassani niin monta muistoa kuin mahdollista lapsuuteni kodista. — Sinä täti tunsit isän ja äidin, heidän ollessaan nuoria?
— Tunsinhan minä. — Täti seisoi selin Salmeen ja tirautti kahvia kuppiin, katsoakseen oliko kirkasta.