— Isä taisi kuulua heränneisiin?
— Kuului vähän aikaa — ja tunnetuksi tulikin suurena puhujana. — Mutta mitä sinä nyt niistä? — Täti kääntyi Salmeen päin, katsoi hetken kysyvästi, melkein moittien ja kääntyi sitte järjestämään kahvikuppia tarjottimelle.
Salme ei vastannut. — Äidin koti taisi olla toisellainen, sanoi hän hetken kuluttua.
— Äidin-isäsi oli varakas tilanomistaja ja äitisi oli hänen ainoa lapsensa.
Täti asettui juhlallisesti pieneen nojatuoliin vastapäätä Salmea, suori rypyt esiliinastaan ja työnsi kahvitarjottimen Salmeen päin. — Eihän hän tainnut pitää tyttärensä valinnasta, mutta ei hän kieltänytkään. — Niistä naimisista puhuttiin paljo aikoinaan. Eikä se ihme ollut. — — Arvaat sinä, että äitiäsi oli pidetty kuin kukkaa kämmenellä, mutta annas olla, kun sitte isäsi tulee sarkavaatteissaan saarnaamaan synnistä, ja maailman turhuudesta, silloin vasta äitisi riemastuu ja on onnellinen. Siinä mies semmoinen kuin olla pitää! Se se vasta taivaan tiellä kulkee ja voi toisiakin tielle neuvoa!
Salme hymyili. — Äidin tapaista. — — — Jos voi puhua äidistä ja intohimosta samana päivänä, sanoisin, että hänen ainoa suuri intohimonsa on ollut itse tehdä ja saada toisia tekemään oikein.
— Sentähden hän sitte niin suri, kun isäsi muuttui. — Täti katsoi kadulle päin. — Ne oli ne onnettomat rahat ja tämän elämän huolet, jotka sen tekivät. Kaikki alkoi, kun iso-isäsi kuoli. — Ei isäsi pahaa tarkottanut, mutta kietoutui verkkoon, niin ettei huomannutkaan. Surkeutta siitä tuli joka suhteessa.
Salmen keinutuoli narahti. — Täti kulta, kahvisi jäähtyy.
Hän nousi hätäisesti, meni ikkunan luo ja rupesi tiedustelemaan tädin ruusujen vointia, olivatko hiiret tänä talvena nakertaneet niitä vai olivatko jättäneet rauhaan? Ja oliko se suuri tummanpunainen ruusu, josta Salmekin oli tädiltä oksan saanut, vielä elossa. Sitte katsoi hän kelloaan ja huomasi, että oli aika lähteä kotiin. Hän oli jo viipynyt liiankin kauan.
Tämän jälkeen Salme melkein aina ajatellessaan omaa tulevaisuuttaan muisti isän ja äidin yhdyselämää. Hänen teki usein mieli puhua siitä äidin kanssa, mutta hän ei hennonut eikä jaksanut.