Viimeisenä iltana ennen Holgerin häihin tuloa kiertyi puhe kuitenkin siihen.
Salme oli ottanut lapsuutensa pienen jakkaran ja illalla tapansa mukaan asettunut äidin vuoteen viereen. He olivat puhelleet myöhäiseen yöhön asti.
— Kohta lähden sille taipaleelle, jolle sinä, äiti jo kahdeksantoista vuotiaana astuit.
Se tuli sanotuksi äkkiä ja aivan kuin vahingossa.
Äidin kalpeat kasvot kävivät vieläkin kalpeammiksi. — Toisenlaiset ovat olot ja toisenlaiset ihmiset monessa suhteessa, sanoi hän hiljaa. — Mutta suurin piirtein katsottuna on ihmiselämä samanlaista kaikkialla. — — — Sinussa on muuten liiaksikin paljo samaa kuin minussa.
— Kuinka niin, äiti?
— Sinä olet sydämellinen ja syväkin tunteissasi, — äiti pyyhkäisi sivellen hänen päätään. — Mutta samalla on sinussa jotain kylmää. — Sinä rakastat viileyttä niinkuin minäkin. — Välistä olen halveksinut tätä puolta itsessäni — toiste puolustuksekseni ajatellut, että syvä vesi onkin viileää ja pysyy aina verrattain samanlaisena. Matalikko se jäähtyy ja lämpenee, lämpenee ja jäähtyy taas.
Salme hymyili. Mutta äiti jatkoi, kärsivä, tuskallinen ilme kasvoissaan. — Ja sitte sinussa ehkä on sitäkin, ettet jaksa rakastaa, jos et samalla saa ihailla. — Sellainen olin minäkin. — Satuin kerran kuulemaan isäsi saarnaavan. — Se hetki tuli elämäni käännekohdaksi ja se oli tuttavuutemmekin alku. Olin siihen asti ollut varakkaan kodin hemmoteltu lapsi, isäni ainoa ilo ja epäjumala. — —
Nyt opin ymmärtämään, miten huono, köyhä ja kelvoton olin. Voi Salme, kuinka minä silloin rakastin häntä, joka avasi silmäni! — Ajattele kaikkein onnellisimpia hetkiäsi Holgerin kanssa, silloin aavistat, mitä minä tunsin.
— Etkä koskaan ennen ole kertonut näitä minulle, äiti! — Ääni oli puoleksi nuhteleva.