— En ole voinut, enkä tahtonut. Mutta nyt minun täytyy. Enhän minä tiedä, minkälainen elämäntaival sinulla on astuttavana, enkä tiedä saammeko koskaan enää tavata.
Salme painoi päänsä äidin polvelle. — Jatka, pyysi hän hiljaa.
— Isäni oli kovasti pahoillaan valinnastani, mutta hän ei yrittänytkään pakottaa minua niinkuin useimmat isät kai siihen aikaan olisivat tehneet. Hän osti vain meille tämän kodin ja laittoi sen kuntoon meitä varten. Joka soppi ja joka kapine täällä on minulle siitä pitäen kertonut hänen suuresta rakkaudestaan.
Äiti huoahti. — Sitä on hyvä muistella vielä nytkin.
— Entä sitte, äiti. Miksi kaikki vähitellen muuttui?
— Herännäisyys sammui paikkakunnallamme. Vanhat kuolivat, muutamat muuttivat pois. Pari vuotta häittemme jälkeen kuoli minun isänikin, jättäen meille omaisuutensa. Tuo perintö oli osaltaan syynä muutokseen. Isäsi ryhtyi sen saatuaan monenmoisiin yrityksiin, jotka hankkivat hänelle ja meille kaikille paljo huolia. Ei hän uhkapeliin ruvennut eikä vääryyttä tehnyt, mutta varamme menivät siihen. Siihen menivät myöskin isän aika ja ajatukset. "Elatuksen murhe" tukahutti hyvän siemenen, ja minä, joka olin uskonut vasta hänen rinnallaan oppivani elämän kaidalla tiellä kulkemaan, — minä jäin yksin — ruokona tuulessa heilumaan — — —
Ei uskaltanut toinen eikä toinen katkaista äänettömyyttä. Viimein äiti kuitenkin jatkoi:
— Minä olen rikkonut paljo. — En voinut tehdä häntä onnelliseksi, sillä rakkauteni kylmeni. Suuret surut eivät sitä tappaneet eikä polttava tuska, mutta se suru, että suuri elämän päämäärä himmeni, haihtui, pienet arkiasiat ja jokapäiväiset pyyteet siirtyivät sijaan. — — — Väliin toivoin ymmärtämättömyydessäni, että isä hoiperrellen palaisi kotiin tai edes kerran löisi minua armottomasti, jotta saisin jotain antaa anteeksi ja sitte paljo, paljo rakastaa. Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. — — — Isä kärsi itse, minä tiedän sen, mutta hän ei voinut yksin päästä vapaaksi, eikä minusta ollut auttajaksi, kun en osannut auttaa oikealla tavalla.
Salme itki pää äidin vuoteen laidalla.
— Älä itke, Salme, älä! Sinä olet ainoa onnemme lapsi. Kun sinä synnyit, kuljimme vielä kumpikin elämän kaidalla tiellä. Isä virsin sinua viihdytti, äiti siunauksin saatteli. Sinä olet saanut perinnön, jota ei toisille ole suotu — onnen tunteen ja uskon onneen. Ne ovat syntymälahjojasi. — — Se on varmaan usein sinua auttanut ja on vastakin auttava. Se on kallisarvoinen perintö, mutta se velvoittaa myöskin.