— Salme, sinä olet samanlainen kuin minä. Äiti jatkoi puhuen kuin oman mielensä kevennykseksi. — Sinullakin on sisimmässäsi voimakas tunne siitä, että meidän täytyy ei ainoastaan ajatella sitä mikä on oikein ja puhua siitä, vaan myöskin elää sen mukaan, maksoi mitä maksoi. Jos sinä joskus, — minä sanon jos. Huomaa! En minä oleta mitään, mutta minä sanon, jos huomaisit Holgerin toiseksi kuin mitä olet uskonut, pikkumaiseksi ja pieneksi sen, mikä sinusta nyt on suurta ja jaloa, silloin isku kohdistuisi kipeimpään kohtaan.
Salme nosti päänsä vuoteen laidalta. — Äiti, minä en koskaan voisi selviytyä niinkuin sinä.
— Sinun täytyy selviytyä paremmin, paljoa paremmin, — rakastaa, missä minä rikoin; parantaa, missä minä pahensin. — — — Siunauksin minä sinua saattelen, rukouksin rohkaisen.
— Koko elämäsi, äiti, joka muisto sinusta on paras rohkaisu. — Sinä rikoit — olkoon niin, — isän tähden — itsesi tähden — — —
— Totuuden tähden, täydensi äiti.
— Mutta muistatko, äiti, kun kerran minua pienenä ollessani rankaisit. Sinä olit suutuksissasi silloin, mutta samassa kun sen huomasit, suljit minut syliisi ja pyysit anteeksi. Sinä tunnustit lapsellesi rikoksesi, sinä tuomitsit itseäsi ankarammin kuin kukaan muu olisi voinut sinua tuomita. Sinä hetkenä kasvoit suureksi lapsesi silmissä!
Silloin äiti tyrskähti itkuun.
— Äiti, äiti, et saa itkeä. Et saa, etkä tarvitse!
— Anna minun itkeä, Salme, — itkeä kiitollisuuden kyyneleitä siitä mitä olet ollut minulle, itkeä sitä että kadotan sinut, lapseni ja ystäväni, itkeä omaa huonouttani enin.
Salme ei vastannut. Hän nousi kalpeana ja taistellen, voittaakseen liikutustaan, meni suoraan ikkunan luo ja kohotti käärekaihtimen. — Päivä jo sarastaa, sanoi hän hiljaa, — vielä päivä sinun luonasi, äiti.