6.
Laiva oli lähdössä. Kapteenin käskevä ääni kuului komentosillalta.
Köydet irroitettiin ja viskattiin toiset laivaan, toiset rannalle.
Silloin — viime hetkessä, nainen laivan kannelta kiiruhti maihin. Se
oli Salme.
Hän seisoi hetken ympärilleen katsoen, kuin olisi hän jotain unohtanut. Sitte hän äkkiä kenenkään huomaamatta kumartui syvään maata kohden ja pyyhkäisi kuin hyväillen rantaa.
Samassa huomasi hän laivamiesten tarttuvan siltaan. — Älkää vielä.
Minun täytyy mukaan. — Hengästyneenä pysähtyi hän Holgerin rinnalle.
— Arpa on heitetty. — Holgerin käsivarsi kiertyi hänen ympärilleen.
— Sinä olet omani ainaiseksi ja kokonaan.
Salme painautui lähemmä häntä. Holger tunsi, että hän vapisi. — Sano, että se on riemua, sulaa riemua! — Ääni oli kiihkeä ja rukoileva.
Salme ei vastannut.
— Omani, iloni, mitä sinä ajattelet? Etkö jaksa riemuita rinnallani? Onko ero niin raskas? — Hän puhui yhä hiljaa ja kiihkeästi. — Sano, että rakastat minua tarpeeksi, jättääksesi kaiken!
— Eikö tekoni sitä sano?
— Sanoo, mutta sinä vapiset. — Tahtoisin nähdä sulaa onnea katseessasi.