Salme pudisti päätään. — Voisinkohan silloin todella rakastaa? kysyi hän hiljaa.
— Sinä olet oikeassa, — minä vain muistin omaa rajatonta riemuani.
He eivät senjälkeen paljo puhelleet, istuivat vain käsityksin, katsellen saaria ja niemiä, joita sivuuttivat.
Ilta saapui. Kultaisena keränä painui aurinko aaltoihin. Taivaan rannalla paloi iltaruskon heloittava puna ja meren aaltoihin heijastui sen hehku. Hehkui taivas, hehkui maa, hehkui onnea kahden katse.
Vähitellen vaimeni värien kirkkaus. Hehku haipui. Tummat varjot voittivat alaa. Hämärtyvä kesäyö verhosi saaristoseudut surumieliseen vaippaansa.
Salme ja Holger istuivat yhä käsityksin kannella, silloin tällöin vain kuiskaten sanan toisilleen.
— Kohta katoaa viimeinen kaistale kotimaata näkyvistäni.
Holger ei vastannut.
— Silloin ei silmäni enää etsi muuta rakasta kuin sinua, ei muu korviini suloiselta soinnu kuin sinun äänesi.
— Salme, tunturimorsioni, ystäväni, iloni, se tekee onneni yhä täydellisemmäksi, — etkö sitä ymmärrä?