Salme katsoi poispäin. — Välistä pelkään Thorsgaardin komeutta, sanoi hän äkkiä.
— Turhaa. En ole ikänäni rakastanut koreilua enkä kuoren kiiltoa.
Sellaista et löydä kodistani, — kodistamme, oikaisi hän samassa.
— Sinun se on enemmän kuin minun.
— Sinun kaikkineen, mitä siellä on, sillä minä olen sinun. — Hän veti Salmen polvelleen ja suuteli häntä kerta toisensa jälkeen. — Minä en ymmärrä, miten sait niin suuren vallan minuun, mutisi hän kuin itsekseen. — Sinä anastit sen kohta, kun tulit vastaani tunturilla, niin puhtaana, niin koskemattomana, hentona, vapisevana haavanlehtenäni ja kuitenkin suurena teeskentelemättömässä suoruudessasi.
— Ja minä saan pitää sen vallan, minkä sain?
— Ainaisiksi ajoiksi.
Silloin Salme kietoi kätensä Holgerin kaulaan. — Kiitos, kiitos, rakas!
Pieni, miltei huomaamaton pilvi kohosi Holgerin otsalle. — Vai on valta sinulle suuriarvoista.
— Viisas, järkevä Holgerini, miten typerä olet! Mitä voisin tehdä onneksesi, ellet minulle valtaa antaisi. Ja minäkin rakastan, rakastan rajattomasti.
— Anna minun usein sitä tuntea! Muista, että kauan olen kulkenut yksin. Siksi on sydämeni nälkä suuri.