— Sinun maasi minun maani, sinun kansasi minun kansani, toisti hän itsekseen. Ja hän tunsi, miten rakkaus Holgeriin loi riemusointua noihin sanoihin. Mutta sydämensä sisimmästä kuuli hän itsepintaisen, joskin tahdon puoleksi tukahduttaman tunnustuksen: Suomi yksin.
Salme ei päässyt eroon näistä ajatuksistaan, ei sittekään, kun Holger oli noussut ja he yhdessä olivat ruvenneet järjestämään tavaroitaan junasta lähtöä varten.
Hän oli niin hajamielinen, että Holgerkin sen huomasi.
— Mitä sinä uneksit? Me tulemme pian perille. Ensi asemalla on jo junasta lähdettävä. Siellä on kaunis, kellahtava, valkoharjainen vaunuparini meitä vastassa.
Salme ei vastannut mitään.
— Toinen hevosista, Thor, on kotikasvatti, jatkoi Holger. Toisen ostin kihlauksemme jälkeen, kun palasin Suomesta. Tätä päivää varten sen hankin ja tätä päivää varten sitä on kasvatettu.
Silloin Salme kiskaisihe irti ajatuksistaan. Katse säteili kiitollisuutta. — Minä pidän niin äärettömästi hevosista.
Holger hymyili. — Ja koirista myöskin, täydensi hän.
— Sinä teet minusta pilaa.
— Entä jos tekisinkin? Hullaantuu tunturituulikin välistä onneaan laulaessaan.