Samassa tunsi Salme Holgerin käden olallaan. — Nyt on jo kiire. —
Ääni oli malttamaton.
Salme katsoi häneen pitkään. — Täytyihän minun tervehtiä, sanoi hän hiljaa, Holgerin asettuessa hänen viereensä vaunuihin.
— Ethän sinä voi ikävöidä perille yhtä malttamattomasti kuin minä.
— Holger!
— Thorsgaard on minulle paras paikka maailmassa ja sinä rakkaimpani.
— Ja minulle se on tuleva kotini, meidän kotimme Holger. Eikö siinä ole kylliksi?
— Onko? — Kärttyisä ilme Holgerin kasvoilla muuttui äkkiä hellyydeksi.
— On varmasti. Toivon perille ainakin yhtä kiihkeästi kuin sinä.
Mutta Holger pudisti päätään. — Sitä et voi. Muista, mitä tulosi minulle tietää. Sittekuin äitini kuoli, on koti kaivannut hyvää hengetärtä. Onnea en senjälkeen ole siellä tuntenut. — Isä kuoli, — omaiset kuolivat. Murhe ja mustat muistot tulivat tovereikseni.
Salme siveli hänen kättään. — Sinä rakas!