— Etkö nyt ymmärrä, ettei tämä hetki voi olla sinulle niin suuriarvoinen kuin minulle, ei niin toivottu, ei niin nälkäisesti kaivattu? Sano?
— Ymmärrän, sillä tiedän, että kaikki sinun tunteesi ovat minun tunteitani syvemmät ja paremmat. Suomen lapsi on pikkusielu tunturilla kasvaneen rinnalla.
— Älä sano niin. — Holger nosti hänen kätensä huulilleen. — Mutta sinä et ole niin vanha kuin minä, et niin vuosien ja surujen vanhentama. Sinä et ole kärsinyt etkä taistellut niin kuin minä.
— Enkä ole voittanut niin sankarillisesti.
Ilon välähdys kirkasti Holgerin kasvot, kun hän oikaisihe ja kiersi kätensä Salmen vyötäisille.
Salmen täytyi taaskin ajatella, sitä miten herkät Holgerin kasvot olivat, miten selvään ja äkkiä niissä kuvastuivat kaikki hänen tunne-elämänsä eri vivahdukset. Se ominaisuus oikeastaan olikin ensimäisiä, joka oli kiinnittänyt Salmen huomion Holgeriin. Jo Mjösenlaivassa oli hän nähnyt sekä suuttumuksen pilviä että auringon paistetta Holgerin kasvoilla. Mutta nyt hän ensi kertaa kysyi itseltään mikä oikeastaan oli tavallisempaa Holgerille, tuo ukkos-ilman sävy, vai päivänpaisteko. Ja kenestä riippui, mikä oli tuleva tavalliseksi?
Onnensa ohessa tunsi hän edesvastuunsa suuruuden.
— Tahtoisin aina, aina olla sitä, miksi minua nimität, päivänpaisteesi ja ilo elämäsi tiellä.
Salmen huulet liikkuivat, käsi hyväili Holgerin kättä, mutta kuiskaus oli niin hiljainen, ettei Holger sitä kuullut. Hän ei edes huomannut Salmen sanoneen jotain. Hänen ajatuksensa kulkivat yhä siihen suuntaan, johon Salme äsken oli ne kääntänyt.
Hän ajatteli sankarillista voittoa.