Paljo oli todella vuosien vieriessä muuttunut. Kun Holger peri Thorsgaardin, oli se rappiotilassa ja ränsistynyt. Varallisuudesta ei ollut tietoa. Puute ja perhesurut painoivat.
Holger oli elossa olevista lapsista vanhin ja ainoa, joka kykeni taloa asumaan. Hän oli hetken epäillyt, sitte teräksisin tahdoin ryhtynyt työhön.
Talo kohosi rappiotilastaan. Kaikki uudistettiin ja laitettiin mallikelpoiseen kuntoon. Holger alkoi myydä metsää, sai varallisuutta, perusti sahan ja laajensi asioitaan.
Näitä voittojaan hän muisti Salmen sanojen johdosta ja niistä hän kertoi hänelle. Hän kuvasi ponnistuksensa ja ponnistustensa tulokset. Hän puhui kuin se, joka vaikeuksien ja ylenkatseen painon alta on kohonnut kunnioituksen ja huomion kukkuloille. Tietoisuus siitä soi joka sanasta. Mutta niistä välkähti samalla esiin teräksinen tahto ja rakkaus työhön.
Siihen puoleen Salmen huomio kiintyi, sillä hän kuunteli niinkuin se kuuntelee, joka rakastaa. Mutta hän kuunteli myöskin oppiakseen ymmärtämään ja täyttämään elämänsä tehtävää.
— Mutta miten voit sinä niin paljo asioita hoitaa? kysäsi hän viimein.
— Ahkeruus on ilomme. Siitä saat selityksen. Ja tiedäthän, että Einar
Sten on apunani kaikessa. Voin ehdottomasti luottaa häneen.
Salme painui hetkeksi ajatuksiinsa. Hän oli kyllä jonkun kerran kuullut Holgerin puhuvan tästä työtoveristaan ja ystävästään, mutta hän tiesi sittekin oikeastaan hyvin vähän Einar Stenistä. Hän lausui sen johdosta arvelunaan, että Einar itse ehkä pian tulisi Thorsgaardiin heitä tervehtimään.
Mutta Holger pudisti päätään. — En usko. Hänellä on paljo työtä, enkä kovin häntä ole kehoittanutkaan. Tahdon rauhassa nauttia onnestani.
— Ja antaa minun siitä nauttia.