"Holger, mitä tämä on?" Mutta samassa näki Salme kunniaportin liehuvine lippuineen, köynnöksineen, valolyhtyineen ja köynnösten ympäröimine hohtovärisine kirjoituksineen: Salme og Holger Thoresen.
Huimaavaa ravia kiiti vaunupari eteenpäin pitkin kaunista lehmuskäytävää, jota kesäillan hämärässä kaunistivat tien molemmin puolin puihin ripustetut eriväriset lyhdyt.
Vähitellen hiljensi ajomies vauhtia, vaunut pyörähtivät toisen kunniaportin kautta kauniisti valaistulle pihalle, ja samassa kajahti tulijoita vastaan voimakas "hurraa".
Holger paiskasi vaunun-oven auki, hypähti maahan ja ojensi kätensä
Salmelle. "Tervetuloa valtakuntaasi, kuningatar!" kuiskasi hän hiljaa.
Sitte pujotti hän Salmen käsivarren omaansa ja kääntyi väkijoukon
puoleen.
— Monet kiitokset teille, ystäväni, valmistamastanne juhlallisuudesta.
Huomenna toivon, että jatkatte juhlaa vierainamme.
Hän nosti lakkiaan, teki lyhyen nopealiikkeisen kumarruksen ja kääntyi sitte Salmeen. "Nyt sisään"!
Melkein kantamalla kantoi hän hänet portaita ylös.
Salme oli vilahdukselta nähnyt teräväpiirteisen, suoraselkäisen Birgitte-vanhuksen portaitten juuressa ja oli jo ollut ojentamaisillaan kättä hänelle. Samoin oli hän aikonut kiittää vanhaa ajomiestä, josta Holger oli kertonut, että hän eli ollut talossa jo ennen Holgerin syntymää. Mutta joka Holgerin liike sanoi hänelle: "Sinä olet minun, minun yksin. Etkö muista?"
Kuin huumauksessa antoi hän Holgerin auttaa takin yltään. Sitte loi hän pikaisen, miltei pelokkaan katseen ympärilleen.
Eteinen oli suuri ja kirkkaasti valaistu, sisustus aito norjalaista, ei komeaa, mutta iloista ja silmää hivelevää yksinkertaisessa aistikkaisuudessaan.