— Tästä pääsemme suoraan saliin. Vasemmalla on ruokasali, oikealla ovat minun huoneeni. Kenties alamme niistä.
— Tietysti.
Kuin unessa kulki Salme Holgerin käsivarren kannattamana huoneesta toiseen. Ensimäiseen eivät pysähtyneet. Se oli Holgerin konttori- ja vastaanotto-huone, johon oli eri sisäänkäytävä. Siitä tultiin toiseen, Holgerin yksityiseen työhuoneeseen: Kirjahyllyjä pitkin seiniä, ikkunalla lasikuvuissa siemennäytteitä, suuri työpöytä läheisyydessä, viereisellä seinällä sanomalehtiä, asiapapereita ynnä muita, kaikki omissa erityisissä pitimissään.
Kaikki täällä tiesi monipuolista, hyvin järjestettyä työtä. Sitä enemmän pisti huoneen etäisin, kodikas nurkka silmiin. Avonaisen, suomalaisen takan ääressä kaunis roihurahi, vastapäätä mukava, valkean vuohentaljan peittämä lepotuoli ja tuolin toisella puolella pieni, sirotekoinen pöytä kannattamassa kukkivaa ruusua.
Holger painautui tuoliin, vetäen Salmen polvelleen. — Tiedätkö, miksi minulla on tällainen nurkka työhuoneessani? Tiedätkö, että se pyytää ja vaatii kotini hyvää hengetärtä olemaan ilonani ei vain lepohetkinä, vaan työnkin aikana.
— Rakas, rakas! Ja minulle olet sinä tämän kodikkaan sopukan valmistanut!
— Siksi, että tarvitsen sinua, tarvitsen tuntea läsnäolosi, tarvitsen ymmärtää, etten enää ole yksin. Kuuletko? Ymmärrätkö? — Hän painoi Salmen pään povelleen, sulkien hänen suunsa hehkuvin suudelmin.
— Nyt menemme tänne. Täällä on vierashuoneeni, — herrojen seurusteluhuone, jatkoi hän esittelyään.
Huone teki rauhallisen, miellyttävän vaikutuksen tummanvihreine väreineen.
Samassa levitti Holger salin ovet selkosen selälleen.