— Anna minun nukkua, sanoi hän raukeasti. — Eikö sinulla ole aikaa minua varten?
Silloin Salme painautui takaisin sohvalle ja jäi siihen ajattelemaan, mikä mitätön pikkusielu hän oli, miten yksinkertaisesti ja pintapuolisesti hän kaikkea ajatteli.
Hän oli aivan yksinkertaisesti arvellut, että samapa se, missä hän on, kun Holger nukkuu. Hän hiipii pois, saa vihdoinkin kirjeensä kotiin valmiiksi, järjestää kukkasia kahvitarjottimelle ja herättää sitte Holgerin. Mutta vähän hän vielä käsitti tuota voimakasta, suurta sydäntä, joka valvoissaan ja nukkuissaan, työn ja levon hetkinä aina tahtoi tuntea sen läheisyyttä, jota rakasti.
Mistähän oikeastaan johtui, että hän, vaikka hän niin rakasti Holgeria, ei vielä sen paremmin häntä käsittänyt? Oliko siihen syynä se, että he ennen naimistaan siksi vähän olivat olleet yhdessä? Tai luontainen erilaisuusko sen vaikutti? Mahdollisesti myöskin eri kansallisuus ja se, että Holger oli mies, hän nainen.
Miesten rakkautta mainittiin itsekkääksi, mutta Holgeriin ei se syytös ainakaan sopinut. Jos joku heistä oli itsekäs, oli se paremmin hän itse, joka aina vain otti vastaan ja taas vastaan, sekä itse että omaistensa kautta.
Hänen tuli tätä ajatellessaan äkkiä tukahduttavan vaikea olla. Miten hirveää olisi ottaa vastaan näin paljo, ellei Holger antaisi vain rakkautensa vaatimana. Jos olisi toisin, — jos särkyisi suhde, miten polttavana kahleena joka lahja silloin painaisi, miten tukahduttavana joka suupala kurkkuun tarttuisi!
Mutta hetken pahantuntemus väistyi samassa. Mitä hän tässä turhia ajatteli. Holger antoi niin mielellään. Hän rakasti niin suuresti. Sen vuoksi saattoi Salme iloita kaikesta hyvästä ja kauniista, jota osakseen sai.
Hän hymyili, kun ajatteli mitä veljet ja sisaret sanoisivat, jos näkisivät hänen joutilaana kuluttavan aikaansa näissä suurissa suojissa, kuljeksivan puutarhassa kukkien ja hedelmäpuitten keskellä, tai ratsastavan kauniilla liinakolla Holgerin rinnalla.
Mikä vastakohta tämä kaikki oli elämälle siellä kotona! Siellä oli paikat pienet ja joukko suuri. Siellä oli työtä paljo, niin että usein sai päivää yöllä jatkaa. Mutta hyvä oli siellä ollut olla. — Se soma, pieni puutarhakin, miten suureksi iloksi se oli ollut ja miten suurelta se silloin tuntui joskin se nyt kutistui mitättömän pieneksi.
Ei ihmettä, jos omaisista kaikki tuntui satumaiselta, kun Salme kirjoitti heille nykyisistä oloistaan. Satuahan se yhä hänestä itsestäänkin oli, kaunista satua, ihanaa, ihmeellistä unta, jolta puuttui — todellisuutta.