Huoneessa oli silloin aivan hiljaista, niin hiljaista, että saattoi kuulla neulan napsahduksen, jos se putosi lattialle. Joskus vain katkaisi Holger äänettömyyden: Omani, iloni! — Se sanottiin hyvin hiljaa, mutta aina se perille saapui ja sai vastaukseksi lämpimän, säteilevän katseen.
Jos silloin Holgerin katse ei kohta painunut takaisin papereihin, ymmärsi Salme, ettei Holgerilla ollut kovin kiirettä. Silloin hän nousi, läheni pöytää ja kiersi kätensä Holgerin kaulaan. — Sinä sydämeni sankari, sinä rakas, rakas Holger!
Hetkisen kuluttua Salme taas istui paikallaan takan ääressä ja Holgerin kynä liukui paperilla entistäänkin nopeammin.
Kerran näin istuessaan ja Holgerin tehdessä ahkeraan työtä, nousi Salme hiljaa ja pujahti, kuten luuli, Holgerin huomaamatta huoneesta. Hän pistäytyi puutarhaan, pysähtyi siellä hetkeksi puhelemaan kahden pikku marjatytön kanssa ja meni sitte huoneeseensa kirjoittamaan kirjettä äidille.
Häntä vaivasi se, että äiti sai kovin niukkoja tietoja häneltä. Ja kuitenkin oli äiti yhtenään mielessä. Mutta Holger anasti niin ihmeen paljo aikaa, — ja Holgerin ilona oleminen, sehän oli hänen suuri ja ainoa elämäntehtävänsä.
Mutta kun tapasivat päivällispöydässä, oli Holger väsyneen näköinen. —
Minä väsyin, kun sinä poistuit, sanoi hän.
— En minä toiste mene, en koskaan, vakuutti Salme, hiipien hänen käsipuoleensa aterian päätyttyä ja seuraten häntä hänen työhuoneeseensa. — En ikänäni tahdo sinua väsyttää, aina vain kuormaasi kantaa.
— Kanna sillä, että pysyt luonani. — Holger heittäytyi pitkäkseen sohvalleen, kietoi kätensä Salmen kaulaan ja veti hänet vierelleen. — Nyt olen valmis nukkumaan.
Salmen täytyi nauraa. Mutta ei aikaakaan niin hän jo huomasi, että Holger nukkui. — Sinä suuri lapsi, mutisi hän hellästi pistäen huivin hartioiltaan Holgerille pään-aluseksi. Sitte makasi hän hiljaa kuin hiiri, jottei häiritsisi.
Mutta toisena päivänä Holgerin taas nukkuessa päivällisuntaan, koetti hän hiljaa hiipiä tiehensä. Hän irroitti varovaisesti kätensä Holgerin kädestä. Mutta tämä heräsi siitä.