— Aijon, jos tahdot seuraa. — Salme hymyili.
— Sinä pieni houkkioni! Ainahan tahdon sinut seurakseni.
Silloin valtasi Salmen kauan hillitty kaiho.
— Sano se vielä kerran, sano, pyysi hän hiipien lähemmä ja kurottautuen suudeltavaksi.
— Tahdon omani, iloni mukaan! — Holger suuteli häntä otsalle, irroitti käsivartensa ja kiiruhti työhuoneeseensa.
Suutelo oli hätäinen, Salme tunsi sen. Mutta tultuaan omaan huoneeseensa nyökkäsi hän iloisesti päätään kuvalleen peilissä. — Holgerin oma, Holgerin ilo. Muuta en tarvitsekaan!
Sitte järjesti hän hyräillen tavaroitaan, antoi kirkassilmäiselle Margitille määräyksiä ja oli valmiina lähtöön niin ajoissa, että hyvästiä heittäessään ennätti Jensille kehaista liinakkojen kaunista kiiltoa.
Illalla he saapuivat Kristiaaniaan. Asemalla ei ollut ketään vastassa ja se harmitti Holgeria. Olihan hän sähköttänyt Einarille heidän tulostaan. Mutta tämänpä ei kelvannut tulla vastaan, kun tiesi, että heitä on kaksi. Ei Holgerkaan sitte välitä vanhoista tavoista. Hän ottaa huoneen hotellista ja asettuu sinne Salmen kanssa. Ei välitä, vaikka Einar kuinka luokseen pyytäisi.
Salme koetti vastustaa, mutta Holger pysyi päätöksessään.
— Gudrun-tätiä minä vähän pelkään, sanoi Salme, kun he Holgerin kanssa hotellista kiiruhtivat Einarin asuntoon.