Mutta kenelle nyt iloita, kenelle nauraa? Äiti oli kaukana, kaukana kotimaa ja ystävät. Täällä ei ollut ainoatakaan, jolle elää, paitsi Holger, eikä Holgerilla ollut aikaa, — ei antamiseen eikä vastaanottamiseen. Kaikki pienet yritykset muistuttaa Holgeria siitä, ettei hän enää ollut yksin, raukesivat tyhjiin. Kukkaset työpöydällä jäivät huomaamatta. Soitto ja laulu hermostuttivat. Salmen läheisyyskin häiritsi.
Työ oli ensi kuukausina saanut väistyä Salmen tähden, nyt Salme sai väistyä työn tähden.
— Onko se oikein? kysyi Salme, katsoen ankarasti kuvaansa silmästä silmään. Miksi hän ei ensi aikoinakin tehnyt työtä, antaen minullekin muuta ajateltavaa. Hän opetti minua ajattelemaan itseään, yksin itseään ja nyt minä näännyn, kun hänellä ei ole aikaa minua varten, ei koskaan.
— Sinä olet "pikkusielu", ivaili kuva, niin täsmällisesti sinä tunteita järjestät ja paloittelet. Rakkaudelle aikaa jonkun verran, työlle toinen puoli, niinkö? Suuri, voimakas sielu ei tottele tavallisuuden talutusnuoraa, eikä anna valjastaa itseään jokapäiväisyyden aisoihin.
Holger on oikeassa. Salme sitaisi päättävästi tukkansa silmukalle. — Mikä houkkio olenkaan! Ennen minua aina harmitti, kun nuoret rouvat vaivasivat miehiään ainaisella hellyyden ja hyväilyn ikävällä. Olenko nyt rahtuakaan parempi itse?
Hän kaasi vettä vatiin peseytyäkseen. Se oli raitista ja kirvelevän kylmää. Hän muisti aamuja kotona Suomessa, kun hän kiiruhti ehtiäkseen työhön ennen isää.
— Minä olen niin yksin täällä, niin yksin. — Hän nieli itkua. Mutta sitte hän poikasi jalkaa itselleen kuin pahankuriselle lapselle ja rupesi peseytymään niin, että vesihelmet räiskyivät kauaksi.
Hän oli hilpeällä mielellä aamiaispöydässä eikä säikähtänyt Holgerin hajamielisyyttä ja hermostuneisuutta. Hän kertoi kotoa saamistaan kirjeistä, mutta kun huomasi, ettei Holger seurannut, vaikeni hän, kuunnellakseen, miten Holger aikoi järjestää asiansa.
— Panenko tavarasi kokoon? kysäsi hän pöydästä noustaessa.
— Tavaramme, oikaisi Holger. — Vai etkö aijokaan mukaan?