Siihen ajatukseen Einar nukkui.
8.
— Minun täytyy heti lähteä Kristiaaniaan. — Holger työnsi kahvikupin kauemmaksi luotaan, viskasi kirjeen kädestään ja tarttui sanomalehteen.
— Millä junalla?
— Tänä iltana tai huomenna, kohta kun kerkiän. — Hän ei hetkeksikään herennyt sanomalehteä lukemasta, selaili, silmäili, ahmi ajatukset ankarassa työssä ja kulmakarvat kurtussa.
Salmekaan ei katsettaan kohottanut Hardanger-ompeluksestaan. Hän tunsi jo Holgerin tavat, tietääksensä, että paras palvelus nyt oli antaa hänen olla rauhassa. Vasta kun Holger nousi poistuakseen, kohotti Salme katseensa. Mutta Holgerilla oli kiire. Hän ei huomannut kysyvää silmäystä, joka saattoi hänet ovelle.
Samassa kun ovi painui kiinni, nousi Salmekin, kokosi työtarpeet pöydältä, soitti Margitille, merkiksi, että aamukahvit olivat pois korjattavat, ja vetäytyi omaan huoneeseensa, pukeutuakseen päivää varten.
Mutta pukeutuminen kävi hitaasti. Salme oli hajamielinen. Pari kertaa otti hän pöydältä vasta Suomesta saapuneet kirjeet, luki kappaleen matkaa, hymähti toisinaan iloisesti, nauru suupielessä, toisinaan surunvoittoinen, kaipaava ilme kasvoillaan, Sitte pisti hän kirjeet takaisin pöydälle, heitti hiuksensa hajalleen, asettui peilin eteen ja rupesi suorimaan pitkää, tummaa tukkaansa.
— Miten hiukseni heltiävät. — Hän kääräsi niitä tukon kammasta käteensä. — Ja tuossa pitkä harmaa hius, tuossa toinen. Rupeanko minä vanhenemaan?
Hän katsoi kuvaansa peilissä ja nauroi. Mutta sitte hän kohta kävi vakavaksi. Mitä varten hän nauraisi? Eihän Holgerilla enää koskaan ollut aikaa huomata, mitä hän teki, iloitsiko hän vai itki. Ennen oli Salmen nauru ollut Holgerin ilo. Hän oli vakuuttanut tarvitsevansa juuri tuota raitista, lapsekasta iloisuutta. Ja se vakuutus oli paisuttanut ilon tunnetta Salmen povessa, niinkuin auringon valossa sulava kinos paisuttaa kevään iloista puroa.