Einar teki kömpelön kumarruksen. Eihän hän ollut tottunut naisiin. — Onnea, sanoa tokasi hän, sieppasi matkalaukun pojan kädestä ja kiiruhti portaita ylös.
— Mitä nyt? Älä pelkää, vanha karhu! — Holger nauroi. — Tämä meidän muorimme ei välitä keikareista. Kaikki on täällä entisellään, ollaan mekin.
Mutta Einar ei ollut. Häntä harmitti kaikki.
Miksi hän oli tullut tänne? Mitä Holgerin oikkuja tämäkin taas oli? Sähkötti, määräsi ja komensi, kun päähän pisti, ajattelematta sopiiko toiselle vai ei. Ja annas olla, sitte kun tullaan, on tuuli jo kääntynyt. Ei muuta kuin nauretaan ja näytellään ja kehutaan — katsein ja sanoin — että: tällainen se nyt on täällä ja näin se minua rakastaa.
Niitä naisia! Joka paikkaan ne kerkesivätkin! Eikö tuollakaan ollut muuta tehtävää maailmassa, kuin asettua tänne Thorsgaardiin? Kauan oli täällä tultu toimeen emännättä, ja olisi vastakin tultu. Mutta nyt sen piti istua pöydän päässä, hymyillä Holgerille, keikkua kintereillä ja yks kaks kiepsahtaa käsipuoleen.
Einar tömisytti tuolia huoneessaan ja sysäsi suuttuneena vaatekaapin oven kiinni.
Mutta illalla, kun hän asettui levolle, oli hänen mielentilansa melkoisesti muuttunut. Holger ei päivän kuluessa paljoakaan ollut leikkinyt lelunsa kanssa. Hän oli laajasti ja levollisesti puhunut Einarille asioistaan ja oli illalla tapansa mukaan pelannut kaksi pitkää peliä shakkia.
Talon uutta asukasta ei koko iltapäivällä näkynyt kuin kerran. Silloin hän kurkisti ovesta ja hymyili kaiketi, koska sai Holgerinkin hymyilemään. — Se harmitti. Mutta kun ei kujetta uudistettu, saattoi sen antaa anteeksi.
Einar töykkäsi tyytyväisenä pehmoista päänalustaan. Yhtä hyvä se oli kuin ennenkin. Mitäpä siitä sitte vaikka emäntä olikin talossa, kunhan kaikki muuten pysyi entisellään.
Einar oikaisihe ja kääri peitteen paremmin ympärilleen. — Kyllä hänellä todella oli hyvä katse, tuolla uudella, — sydämellinen ja syvä, — mutta hän oli niin hento ja pieni. Kestäisiköhän hän täällä tunturien maassa?