Kyytipojalta hän sai kuulla, että Holger häittensä jälkeen ei isoon aikaan pitänyt sanottavaa lukua talon töistä, — ei ainakaan niin, että itse kävi kaikkea katsomassa, kuten tavallisesti. Mutta nyt kävi.
Silloin Einar vihelsi.
Rouva liikkui harvoin missään yksin. Hän oli hiljainen ja talon väki sanoi, että hän oli hyvä ihminen, sillä hänellä oli hyvät silmät. Mutta enempää ei kukaan hänestä tietänyt, ei edes vanha Birgitte.
Muutamat luulivat hänen ikävöivän Suomea. Mutta ei hän surulliselta näyttänyt, ei ainakaan kun kulki käsityksin herran kanssa ja puhua liverteli kuin lintu. Hänen silmänsä loistivat silloin aina niin kirkkaasti kuin tähdet pakkasöinä.
Einarin huulet kipristyivät ja vihellys oli syntymäisillään. Mutta se katkesi samassa. Kyytipoika ei ollut tyhmimpiä ja Einarin vihellyksiä oli usein helppo tulkita. Sentähden hän päätti olla varovainen.
Mutta itsekseen hän ajatteli, että hän osasi laskea ja ennustaa yhtä hyvin kuin viheltää. Kaikki, minkä hän oli kuullut, oli hänelle kuin ennestään tuttua. Hän ei suotta ollut kymmenen vuotta työskennellyt Holgerin toverina.
Mutta kun perille tultiin, pettivät laskut.
Holger, Salme rinnallaan, seisoi portailla hänelle huiskuttaen lakkiaan. — Terve, terve, vanha veikko!
Harvoin Einar hämilleen joutui, mutta tällä kertaa joutui.
— Tervetuloa! On hauska saada tutustua. — Salme ojensi hänelle kätensä.