Salme ei vastannut. Hän vain hymyili suurelle, katuvalle Holgerilleen.
— Etkö ymmärrä, miten nälkä minun on, nälkä nähdä silmiesi onnesta säteilevän, nähdä katseesi ilosta kirkkaana? — Holger suuteli Salmen silmiä, hiuksia, otsaa.
— Ymmärrän, että sorasävelkin voi rikastuttaa ja korottaa sävellyksen kokonaisarvoa. Ymmärrän, että side, mikä ei ensi iskuista katkea, lujittuu yhä luotettavammaksi.
— Ja minä ymmärrän, että janoan, janoan jakaa ja saada rakkautta.
— Mutta Einar tulee. — Salme nauroi.
— Tulkoon vain, tulkoon näkemään onneamme.
* * * * *
Kun Einar Sten sai sähkösanoman, vihelsi hän pitkään. — Vai ovat kuherruskuukaudet lopussa, virkkoi vihellys. Sitte hän katsoi kelloaan, meni vanhan rouva Gudrun Thoresenin luo ja ilmoitti iltajunassa matkustavansa Thorsgaardiin.
Tunnin kuluttua hän jo istui junassa, nukkui yönsä aseman läheisyydessä ja tapasi aamulla pojan ja hevosen, jotka Holger oli lähettänyt vastaan.
Hevosen juosta jolkuttaessa Thorsgaardiin päin, istui Einar puoleksi torkkuen karioolissaan. Väliin hän ohimennen kysäsi jotain kyytipojalta, väliin silmäili seutua, arvostellen maamiesten toimia ja syyssatoa.