Mitäpä muuta tämäkään oli kuin Holgerin suuren sielun rajua sykintää? Kun Salme kiertää kätensä hänen kaulaansa, katsoo häntä silmästä silmään, — ei tuimasti niin kuin maantiellä, vaan lempeästi, sydämellisesti kotilieden lämmöstä katseellaan muistuttaen, — silloin taas kaikki selvenee.
Hän kiiruhti sisään. Tuli ikävä Holgeria. Mutta Holgeria ei löytynyt mistään. Hän etsi työhuoneesta, etsi kirjastosta, palasi puutarhaan, haki ansaristakin, — kaikki turhaa.
Silloin läksi hän astumaan maantielle päin.
Lehmuskäytävällä tuli Holger vastaan.
Salme arveli hetken, kiiruhti sitte kulkuaan, asettui suoraan Holgerin eteen, laski molemmat kätensä hänen olalleen ja katsoi häntä silmiin. — Ymmärrätkö minua, uskotko, — sinua, yksin sinua olen rakastanut.
Salme ei saanut vastausta. Hän vaan tunsi tukehtuvansa Holgerin syleilyyn, tunsi, miten sydän rajusti sykki sydäntä vastaan.
— Etkö sinä ymmärrä, miten äärettömän korkealle sinut asetan, — yläpuolelle kaikkia muita. Siksi olen tällainen. — Holger veti Salmen polvelleen penkille lehmuskäytävässä.
— Salme minä rakastan sinua, rakastan niin äärettömästi, mutisi hän.
Salme ei vastannut mitään, hän painoi vain Holgerin pään povelleen hyväillen hiljaa kuin äiti lastaan.
Äkkiä kohotti Holger päätään. — Mutta tiedätkö, mitä olen tehnyt? Minä olen sähköttänyt Einarille ja kutsunut tulemaan. Tein sen suutuksissani, ja nyt kadun, kadun kauheasti. Tahtoisin rauhassa nauttia.