Mutta päivät Kristiaaniassa tulivat pitkiksi. Holgerilla oli paljo asioita ja kun ei niitä ollut, seurusteli hän Einarin kanssa. Salme oli melkein aina yksin. Hän ei tahtonut olla Gudrun-tädille rasitukseksi, sentähden pysyttelihe hän paljon hotellissa. Toiste käveli hän kaupungilla, tutki huvikseen suurkaupungin katuelämää, ihaili ikkunoihin näytteille pantuja tavaroita tai meni katsomaan, mitä löytyi pääkaupungin museoissa ja näyttelyissä.
Harvemmin uskalsi hän lähteä kaupungin ulkopuolelle. Kun hän lähti pitemmille retkille ja yksin joutui suurenmoisen luonnon helmaan, tuli hänen aina niin haikean ikävä Holgeria. Sentähden hän pysytteli siellä, missä ulkonaisista oloista sai apua, missä ajatus ja huomiokyky kiintyi ulkonaisiin seikkoihin, joista hän sai vastapainoa surumielisyydelleen.
Eräänä päivänä hän kuitenkin lähti Bygdö'hön. Hän istui kauan puistikossa, kylpypaikan yläpuolella. Syysaurinko paistoi hyväilevän lämpimästi rannan hietikolle. Vuonon lahdelma välkkyi tyynenä ja puistikossa kajautti soittokunta kappaleen toisensa jälkeen ilmoille.
Surumielisinä väreilivät säveleet kirkkaassa syysilmassa.
Äkkiä Salme säpsähti: "Tuoll' on mun kultani ain yhä tuolla."
Hän nousi kiivaasti. Se oli liikaa, liikaa, kun sydän muutenkin oli tulvillaan kaihoa ja kaipausta.
Hän kulki kiivaasti kuin ikäväänsä pakoon. Mutta säveleet saattoivat häntä kauaksi kaihokkaina, surumielisinä, ja — suomalaisina.
Holger oli jo tullut hotelliin, kun Salme palasi.
— Tein ihanan matkan Bygdöhön, sanoi hän ripustaessaan takkinsa naulaan. — Sain siellä kuulla suomalaisiakin säveleitä.
Holger ei vastannut, hän kirjoitti.