Salme otti käsityönsä esille ja vaipui ajatuksiinsa, kunnes Holger heitti kynän kädestään ja painautui nojatuoliin. Silloin jatkoi Salme. — Ilta oli niin ihana. Kaipasin vain sinua.
— Minä en jouda huvittelemaan. — Holger tarttui sanomalehteen ja rupesi lukemaan. Hetken kuluttua heitti hän sen kädestään ja haukotteli. — Huomenna on taas asioita vaikka miten paljo ja iltapäivällä olemme Einarin kanssa päättäneet olla yhdessä muutamien herrojen kanssa. Tapasimme tänään kadulla ja vietimme sitte pari tuntia täällä kahvilassa.
— Eihän sinulla ole aikaa huvittelemaan, sanoi Salme itsekseen. Mutta samassa katui hän ajatustaan. Hyvähän oli, että Holgerilla oli ystäviä. Vaikka niitä olisi ollut kymmenittäin, olisivat he kaikki olleet hänenkin ystäviään. Ei hän toisten osaa kadehtinut, omaansa vain kaipasi.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli Salmella kova päänkivistys. Hän jäi makaamaan koko päiväksi eikä toisenakaan päivänä jaksanut lähteä tädin ja Einarin luo. Oikeastaan hän ei tätä tahtonutkaan. Hän oli itkenyt yöllä eikä tahtonut näyttää kyyneleisiä kasvojaan tädille.
Kun hän kolmantena päivänä Holgerin seurassa saapui tädin ja Einarin luo, istui täti suoraselkäisessä mustalla nahalla päällystetyssä tuolissaan ja neuloi sukkaa. Siinä oli hänen tavallinen paikkansa, ellei hän ollut talousaskareissa tai omassa huoneessaan.
Tutkiva, terävä katse kiiruhti ovelle tulijoita vastaan. Se katse oli valpas pitkin päivää. Se teki hiljaisuudessa tarkkaa työtä.
— Oikein on pitkältä tuntunut, kun et ole käynyt kahteen päivään, sanoi täti kahvia tarjotessaan.
— Päätäni kivisti. En jaksanut olla jalkeilla.
Holger laski kompiaan Einarin kanssa. He olivat mainiolla tuulella molemmat.