— Täällä on luola, jota tahtoisin näyttää. Mutta pääsö sinne ei ole aivan helppo.
Hän laskihe varovaisesti alaspäin liukasta rinnettä myöten, hypähti kallionreunalta kapealle, luolan suulla olevalle penkereelle ja kurotti siitä käsiään nostaakseen toisetkin sinne.
Alma ja Eeva nostettiin ensin penkereelle, jolta he rupesivat laskeutumaan luolaan. Sitten Erkki kääntyi Kyllikkiin.
— Kyllikki, Kyllikki mitä sinä aijot! Älä hyppää! Tämä on liian kapea! — Erkki sai Kyllikin peräytetyksi, ojensi kätensä ja nosti hänet kallion äärimmäiseltä reunalta rinnalleen penkereelle. Sitten he laskeutuivat luolaan.
Mutta Kyllikin sydän takoi. Tuo lyhyt hetki, jolloin hän jyrkänteen partaalta laskeutui Erkin käsivarsien varaan ja tunsi itsensä niiden kannattamaksi, oli ilmaissut hänelle paljon. Oli kuin sinä silmänräpäyksenä kaikki se, mitä hän viime vuosina suhteessaan miehisiin tuttaviinsa oli kokenut, olisi kiitänyt hänen ohitsensa. Hän muisti tunteensa huumaavien tanssisäveleiden soidessa. Hän muisti kuinka hän oli nauttinut siitä, että hänestä pidettiin, häntä ihailtiin. — Ja nyt! Miten paljon suloisempaa ja kauniimpaa oli se mitä hän nyt kuin aavistaen tunsi sisimmässään!
Hänelle oli yhtäkkiä selvinnyt miten suuri sija luottamuksella on rakkauden tunteessa. Rakkaus on sitä kaikkein rajattominta luottamusta. Rakkaus on luottamuksen hedelmä. Luottamus on rakkauden luja pohja.
Ja se, jonka käsivarsien turviin ilolla uskoo itsensä äkkijyrkänteenkin partaalla, hän on rakas.
Kyllikki kulki vaiteliaana Erkin rinnalla luolasta kallionhuippua kohden. Se suuri ja ihmeellinen, jonka kajastusta hän aavisti, teki hänet vaiteliaaksi. Hänen sisimmässään vallitsi samanlainen, pyhäinen rauha kuin luonnossa kesä-aamuin ennen auringon nousua.
— Sinä et puhu mitään, sanoi Erkki viimein.
— On niin kaunista.