Erkki oli hetken ääneti. Mutta sitten hän ei enää malttanut vaijeta.
— Tiedätkö, minun tekisi mieleni sanoa sinua minun meritytökseni, kun minä löysin sinut täältä merenrannalta — ja kun sulla on tuollainen pukukin — enkä kai voi sanoa meripojaksi, hän lisäsi kuin peläten alussa sanoneensa liikaa.
Kyllikki ei vastannut. Hän vain katsoi kauas kohti taivaanrantaa, jossa maa ja taivas yhtyivät kuin toisistaan erossa olleet ystävät.
— Vaikka paremminhan sopisi sanoa sisäjärveksi, Erkki yhä jatkoi — tai vielä paremmin, että olet sininen ja valkoinen kuin kesätaivas.
Kyllikki pysähtyi. He olivat kallion ylimmällä huipulla, jossa saaristomaisema lahtineen, niemineen, selkineen ja saarineen avautui heidän katseilleen.
Aurinko oli laskemaisillaan. Meri lepäsi pintaansa väräyttämättä. Lännen ranta hohti kullassa, vastainen puoli oli tummansinisten, pehmeiden pilvien peitossa. Luonnossa vallitsi kesäisen illan kirkkaus ja rauha.
Kyllikki katsoi Erkkiin. Heidän katseensa sulivat hetkeksi toinen toisiinsa, sitten ne kääntyivät taivaan rannalle, jonka autereisen sumuharson takana kesäisten päivien koitto uinui.
Kynnyksellä.
Pihamaalla kasvoi pari korkeata riippakoivua, vanha juhlallinen kuusi, pihlajaryhmä ja muutamia nuorempia koivupuita. Järvenpuolelta vietti maa äkkijyrkästi rantaan, joten pihamaan keskikohdalta ei näkynyt rantaa ensinkään, ainoastaan kaistale kirkasvetistä, värivivahduksia herkästi heijastavaa sisäjärveä. Iloisen ystävällisesti vilkutti se puitten lomitse sinistä silmäänsä.
Kun Kyllikki kyyditsijänsä ja tavararattaiden saattamana saapui uuteen kotiinsa, oli aurinko juuri laskemaisillaan. Järven pinta kimalteli kullalla sirotettuna, kuusivanhuksen kaarnainen runko näytti palavan kuin tulessa ja rungolta nousi heijastus ylös oksille viskaten kaistaleen lämmintä punaa latvaankin asti.