Kyyditsijä pysäytti hevosen. Kyllikki hyppäsi ketterästi rattailta ja juoksi avaamaan porttia. Käsi vavahti omituisesti hänen sitä tehdessään. Oman kodin portti aukeni ensi kertaa. Kyyditsijä käänsi hevosen portista portaitten eteen. Mutta Kyllikki jäi yhä seisomaan paikalleen. Hän ei sanonut sanaakaan. Käsi vain kohosi povelle ja syvä värähtävä huokaus pääsi purkautumaan. Näytti siltä kuin hän ainoassa silmäyksessä olisi ottanut kaikki omakseen: koulun, pihamaan, iltaruskossa kimaltelevan järven.
Kuinka ne kaikki hymyilivät hänelle! Kuinka avosylin ja juhlapukuisina ne ottivat vastaan! Kultaa, kultaa, lämmintä hehkuvaa kultaa minne ikinä hän katsoi!
— Täällä sitä nyt ollaan. — Kyytimies talutti hevosen aisoista ja viskasi päitset rattaiden pohjalle.
Kyllikin täytyi häätää ajatukset ja tunteet luotaan kuin tositoimessa haittaa tekevät lapset. Hevosen ja kyyditsijän tuli saada virkistyksensä ja tavarakuorma oli purettava niin kauvan kuin miehistä apua oli saatavissa.
Posket innosta punoittavina Kyllikki puuhaili tavaroiden purkamisessa, sai valkean sytytetyksi hellaan ja puretuista tavaroista kahvipannun esille. Sitten hän keitti ensimmäiset kahvit omassa kodissaan.
Vasta iltamyöhäisellä, kun hän kanneskelemisesta, asettelemisesta ja matkasta läpiväsyneenä paneutui maata, sai hän aikaa ajattelemaan sitä, että hänellä nyt oli oma koti ja oma koulu, vieläpä näin ihanan kauniilla paikalla.
Hän sulki silmänsä. Pihamaa pihlajineen ja koivuineen, ilta-auringon kultaama järvi ja hehkuva taivaanranta nousivat hymyilevinä hänen eteensä. — Oma koti, hän toisti itsekseen ja käsi puristi pukkisängyn kaidetta kuin tunteakseen, että siinäkin oli oman kodin oma esine.
Kuin hyväillen rupesi katse kiertämään paikasta toiseen. Yksinkertaista oli kaikki. Huonekaluja oli vähäsen, mutta jokaisella oli oma tarinansa. Päänvaivaa, säästämistä ja työtä oli kaikki kysynyt. Oli täytynyt hankkia vain tuiki tarpeellista ja niin halvalla kuin mahdollista. Mutta jos siitä oli ollut huolta ja vaivaa, oli ilo ollut moninkertaista. Ja nyt kaikki oli tuossa omassa kodissa!
Käsi tapaili taas vuoteen kaidetta, mutta liike oli uneen vaipuvan veltonheikkoa haparoimista. Kyllikki nukahti ja heräsi vasta kun aurinko iloisesti paistoi huoneeseen.
Hän hieroi hetken silmiään, kavahti sitten säikähtyneenä pystyyn ja katsoi ympärilleen kuin epätietoisena siitä, missä hän oli. Sitten hän muisti ja nyökkäsi huonekaluilleen kuin pyytääkseen anteeksi sitä, että hän hetkeksikään oli voinut unohtaa mitä he olivat tai mitä ja missä hän itse oli.